Pages

Merisumu

August 11, 2017


Silmiini osui otsikko, jossa merisumua kuvattiin negatiivisena asiana; merisumu voi kuulemma pilata idyllisen maiseman ja kauniin lomapäivän? Minä rakastan merisumua. Tunnen itseni hyvin onnekkaaksi saadessani asua paikassa, jossa meri on jatkuvasti läsnä ja vaikuttaa säähän ja näkymään päivittäin! No, ehkä ajoittain saattaa kova tuuli vähän ärsyttää...mutta noin yleisesti ottaen nautin merestä säällä kuin säällä, ja merisumu ei ole poikkeus. Päinvastoin; tänään olin lähdössä kävelylenkilleni ja huomasin rannassa näkyvän sankan sumuverhon, ja minun oli pakko muuttaa reittiäni kohti rantaa....kiersin saarta rantapolkuja pitkin ja huokailin kaunista näkymää. Kyseessä oli erityisen sankka merisumu, jonka toisella puolen paistoi kirkkaalta taivaalta aurinko. En ollut ainoa tätä sääilmiötä ihastellut saarelainen; poiketessani sillalla ottamassa pari kuvaa näin muitakin siellä samassa puuhassa - varmaan kolmen ihmisen kanssa vilkaisimme toisiimme hymyillen kuvien oton lomassa ikäänkuin innokkaat pikkulapset konsanaan. Näkymä merelle oli huikaiseva! Ikävä kyllä en saanut tuota fiilistä tallennettua kameralle (iPhone) - kuvat vain jäivät jostain syystä tosi pliisuiksi...mutta tässä kuitenkin muutama otos.








Lomailua, treeniä ja online-suhteilua

August 10, 2017


Kas, elokuu!  Kesä on mennyt tänäkin vuonna ikäänkuin ohi; viime kesänä aloitin uudessa työpaikassa kesäkuun alussa, joten lomia ei ollut lainkaan....ja tänä vuonna jätin nämä lomani vähän roikkumaan ilmaan tuon avoimen matkasuunnitelmani vuoksi. Juuri nyt olen kuitenkin ollut tämän viikon vapaalla, ja tämä on kyllä ollut tervetullut breikki pitkän kevään jälkeen. Mitään matkoja tai suunnitelmia ei tähän lomaviikkoon liittynyt; olenpa vain kotoillut, käynyt salilla ja käveleskellyt. En muista aikaa, jolloin olisin taloudellisen tilanteeni vuoksi pystynyt oikeasti lomallani mihinkään matkustamaan (no, jos oikein yritän muistella niin taisi olla vuonna 2006 kun olin pari viikkoa Thaimaassa), mutta niinhän sitä sopeutuu omaan pieneen elämäänsä, kun muuta ei voi. Löydän tästä kotona lomailustakin niin paljon hyviä puolia, etten jaksa enkä haluakaan murehtia sitä, mitä en pysty tekemään.

Minusta on jotenkin kiva huomata, etten enää "osaa" nukkua pitkään. Kuulostaako hassulta? Vaikeat uniongelmat läpikäyneenä (ja vieläkin ajoittain nukahtamislääkettä käyttävänä ihmisenä) minusta on mukavaa, että herään aamulla automaattisesti kuuden, seitsemän aikaan...näin lomallakin. Kutsun aamuja varhaisesta heräämisestäni huolimatta "hitaiksi aamuiksi" - nautin suunnattomasti siitä, että voin rauhassa laittaa kahvinkeittimen turisemaan, valmistella aamupalani ja sitten istahtaa sohvalle uutisia seuraten samalla kun syön aamiaistani. Vaihtoehtoisesti uutiset kuuluvat taustalla ja tsekkaan läppäriltä yön tapahtumat ja ystävien some-päivitykset. Pari, kolme tuntia annan itselleni aikaa näin sulatella aamupalan ja tutkiskella maailmanmenoa netissä...ja sitten tavallisesti lähden kävelylle, juoksemaan tai salille. Tätä nykyä päiviin (ja joskus öihinkin) kuuluu tiiviisti myös puhelimessa/netissä roikkuminen ja keskustelu Kalifornia-miehen kanssa - hän on nyt ollut ns. tavallinen kansalainen pari viikkoa (vankilasta vapautumisensa jälkeen) ja opettelee pikkuhiljaa takaisin arjen ympyröihin. Ajoittain on ollut sydäntäsärkevää kokea hänen kauttaan, mitä ihminen joutuu käymään läpi tuossa tilanteessa....toisaalta on ollut myös ihana huomata, että olen pystynyt omalla tuellani häntä auttamaan kun tilanne on tuntunut hänestä ahdistavalta. Haastavaa tämä on toki itsellenikin; olen aina tiennyt ettei minusta ole kaukosuhteeseen, ja odotan vain sitä, että pääsisimme ottamaan jo seuraavan askeleen - mutta tottahan on, että tämä meidän tilanne on vielä aivan omassa luokassaan "outo"...niin outo, että tuntuu joskus hassulta käyttää sanaa suhde....ja vielähän ei voi varmuudella tietää edes mikä se seuraava askel on. Äh, kärsimättömälle sielulle todellakin haastavaa!

Seuraava lomarupeamani onkin sitten kaksi viikkoa - en vielä tiedä tarkkaa ajankohtaa, mutta toiveissa olisi syyskuun puoliväli. Tuolloin olisi tarkoitus matkustaa viimeinkin tapaamaan tämä mainitsemani mies Kaliforniassa.....ihan vielä en valitettavasti pysty lentoja varaamaan, mutta toivon mukaan ensi viikon loppuun mennessä kuitenkin! Sitä ennen kuitenkin vielä paluu töihin ensi viikolla; tarkoituksena myös käydä ostamassa sarjalippu Pilates-tunneille pitkästä aikaa....ehtiä vielä myös hyödyntämään elokuun loppuun mennessä Motivus-kortilla jäljellä olevat spinning-tunnit ---- sanalla sanoen; tulossa reipas loppukesä ja alkusyksy. Selkeästi on jo aamuisin syksyä ilmassa, ja vaikka olenkin kesäihminen, niin jotain "lupaavaa" on syksyltä tuoksuvassa ilmassa...aivan kuin uusi, avoin alku....vai mitä?



Perhosia vatsassa

July 23, 2017


Virtuaalimieheni Kaliforniassa vapautuu vankilasta alkavalla viikolla. Vaikka kutsunkin häntä leikkimielisesti virtuaalimieheksi, ihan todellinen ihminenhän tämä mies on ollut elämässäni yli kaksi ja puoli vuotta....toki vain kirjeiden, puhelinsoittojen ja parin videon kautta – mutta siltikin läsnä. Aika hurja ajatus, mutta hän on oikeastaan ollut enemmän läsnä parin viime vuoden aikana kuin kukaan muu ihminen elämässäni. Vaikka olenkin avoin ja sosiaalinen ihminen, ja minulla on tuttavia ja pintapuolisia ystäviä ympäri maailman, perhe- ja sukulaissiteet katosivat vuosien myötä äitini ja veljeni kuolemien jälkeen. Minulla on pari, kolme läheistä ystävää joille voin soittaa hädän tullen, ja tapaan näitä naisia vaihdellen muutaman kerran vuodessa...mutta etupäässä olen jo toistakymmentä vuotta elänyt melko itsenäistä ja ajoittain ehkä vähän erakkomaistakin elämää – tämä ei tosin minua useimmiten edes haittaa; nautin yksinolostakin ja saan siitä voimaa. Joka tapauksessa, ehkäpä juuri tämän elämäntyylini vuoksikin olen vuosien varrella nauttinut myös uusiin ihmisiin tutustumisesta kirjeenvaihdon kautta. Kalifornian mies ei ole ainoa kirjeystäväni, vaikkakin täytyy myöntää, että kun ystävyytemme alkoi syventyä, jäi muutama muu kirjeystävä pois matkasta ja tästä miehestä on tullut paras ystäväni, ihminen jonka kanssa olen voinut olla täysin avoin kaikesta. Olen mielestäni melko tervejärkinen ihminen, tosin pieni hulluus ja riskinotto ovat myöskin osa persoonaani. Tällä yhdistelmällä olen yrittänyt siis luovia menneet kaksi ja puoli vuotta yhteydenpidossani tähän mieheen; tiedostan riskit, ymmärrän että kun tapaamme kasvotusten, kaikki voi tuntua erilaiselta....mutta toisaalta, olen myöskin saanut hienon kokemuksen näiden kahden ja puolen vuoden aikana, enkä usko että tämä mies on mitenkään minua vedättänyt. Hän on ollut mukana minunkin elämääni viime vuosina koetelleissa vaikeissa ajoissa; isäni sairaus ja kuolema, oma unettomuusjaksoni viime syksynä, monet muut tilanteet ja haasteet mukaanlukien. Toivottavasti myös itse olen ollut hänelle tukena tilanteessa, jota moni ei osaa edes kuvitella. Kaiken tämän jälkeen uskon, että ystävyytemme jatkuu muodossa tai toisessa tulevien vuosien aikanakin...jos siis käy niin, että se romanttinen kemia jää puuttumaan kun tapaamme.



Yhden aikakauden loppu tässä on siis meneillään; kirjeitä emme enää kirjoittele vaan ensi viikosta lähtien pääsemme Skypettämään, käyttämään FaceTimea ja puhumaan rajoituksetta puhelimessa! Ensi viikolla myöskin toivon jo pääseväni varaamaan lennot Kaliforniaan; matkan ajankohta lienee syys-lokakuulla, riippuen siitä miten mies saa asiansa järjestettyä asunnon ja työpaikan suhteen; tarpeetonta varmaan sanoakaan, millainen haaste tämä on juuri vankilasta vapautuvalle....mutta onneksi hänellä on kuitenkin lähipiirissään muutama ihminen, joka pystyy tarjoamaan apua. 

Jännän äärellä tässä siis ollaan! Tunneskaala on laaja...jännittää, pelottaakin, mutta sitten toisaalta en malta odottaa että ensitapaaminen olisi jo ohi ja tietäisimme miten tulemme toimeen kasvotusten. Vaikka tilanne onkin mielipuolinen, olen miettinyt että eihän ihminen voi koskaan tietää mitä elämällä on korteissaan, ja että miten joku ns. epänormaalisti alkanut ystävyys tai parisuhde voi kuitenkin olla lopulta hieno asia. Olen viime viikkoina katsellut mielenkiinnolla sitä TV-sarjaa jossa ihmiset tapaavat ensimmäistä kertaa alttarilla, ja menevät naimisiin; tuo konsepti on tietysti jollain tasolla aivan hullu....mutta toisaalta, järjestettyjä avioliittojakin on ollut pitkään eri puolilla maailmaa. Luulen, että pitkälti ihmissuhteissakin on kyse onnesta, ja sitten siitä, miten vakavissaan suhteeseen sitoutuu ja kuinka paljon on valmis tekemään suhteen puolesta töitä. Sitä kuuluisaa kemiaa täytyy olla, mutta kuka sanoo miten ja missä vaiheessa se kemia sitten syntyy? Itse olen aina ollut parisuhteissani tyyppiä ”salama kirkkaalta taivaalta” – en ole varmaan aloittanut yhtäkään suhdetta ellei ole tullut heti ensimmäisten tapaamisten aikana se tunne, että sukat pyörivät jalassa... ja näinpä olenkin ollut ison osan viimeistä vuosikymmentä sinkkuna, ha! Tosin ihan tyytyväisenä sinkkuna, mutta siltikin: ehkä joskus voi tutkiskella omia käyttäytymistapojaan ja harkita toisenlaistakin lähestymistapaa.
Aiheesta minä ja Kalifornia-mies lisää sitten tuonnempana....kävi miten kävi. Nyt ulos auringosta nauttimaan!

Vielä kerran, pojat!

July 9, 2017



Arrggh. Minä todellakin melkeinpä inhoan itseäni tällä hetkellä. Myönnettäköön, että PMDD on juuri nyt pahimmillaan, joten kaikki tuntuu tuhat kertaa synkemmältä...mutta siltikin: eikö 49-vuotiaana pitäisi jo osata jotenkin olla sabotoimatta itseään? Kuukausi sitten kaikki oli niin loistavalla mallilla liikunnan kanssa; juoksu alkoi sujua luontevasti, kävelin työmatkat aamuin illoin....salikortinkin sain korkattua ja olin kaikinpuolin positiivisella mielellä. Ja sitten taas kerran annoin kaiken valua viemäristä alas. Miksi, oi miksi.

Ärsyttävintä tässä kaikessa on tietysti se, että uskon kyllä tietäväni mitä pitää tehdä - pitäisi saada tuo liikunta niin säännölliseksi ja sellaiseksi selkäytimestä tulevaksi rutiiniksi, että mikään työ- tai muu stressi ei minua saisi hairahtumaan sivupoluille. En pidä itsessäni siitä piirteestä, että annan aina arjen ongelmien vaikuttaa liikunnan tasoon ja määrään; toki on tilanteita joissa pitää olla armollinen itselleen, ja mennyt kevät on ollut raskas....mutta sittenkin,  kun tietää miten paljon liikunta ja hyvä olo tsemppaa myös noilla haasteellisilla ajanjaksoilla....niin miksi hemmetissä sitä sitten juuttuu takapuolensa kanssa sohvalle, jotenkin vain "odottamaan" että "tämä tästä" menee ohi ja taas "voin" liikkua. Todellisuudessa este on vain oma pää. Tosiaankin....Arrgggh!

Niin tuhannen kertaa olen tässä blogissanikin julistanut uusia alkuja, että on äärimmäisen noloa taas huudella päätöksestäni jälleen tästä nousta....mutta kun vaihtoehto on lopullinen periksiantaminen, niin mikäs teet :)  Joten vielä kerran, pojat (ja tytöt) - yritetäänpä taas uuden viikon ollessa edessä pistää vähän liikettä nivusiin.


Se tunne, kun....

June 17, 2017



....liikunnan ilo alkaa palata ja huomaat kaipaavasi juoksulenkille....

...ja kun lenkin aikana katselet kiitollisena ympärillesi todeten, kuinka onnekas oletkaan kun saat asua näissä merellisissä maisemissa - ja miten hienoa että KESÄ on viimein täällä...

....ja kuinka naapurustosi kukkakauppiaan ns. piiloviestintä osuu ja uppoaa niin hyvin, ettet voi kuin hymyillä itseksesi ohittaessasi tämän näkymän...(kaikesta selvitään, näin on!)

....ja lopuksi....miten sitä fiilistä ei vain oikein voita mikään, kun olet lenkkisi juossut <3



Aina, aina, aina kannattaa aloittaa jälleen kerran alusta, vaikka kuinka olisi talven ja kevään mittaan juuttunut sohvaan kiinni :) Pitkäkin matka alkaa yhdellä askeleella.