PMDD: elämäni myrskyn silmässä

Kuukautiseni alkoivat, kun olin 11-vuotias. Jo silloin ajattelin, miten epäreilua oli saada tämä "kirous" päälle noin aikaisessa vaiheessa - olinhan vielä pelkkä lapsi tuolloin. Heti alusta saakka oli selvää, että menkkojen mukana ei tullut ainoastaan muutama päivä ohimenevää epämukavuutta, vaan järkyttävät alavatsa ja -selkäkivut, turvotus ja pahoinvointi. Olin heti alussa, viidesluokkalaisena, usein pois koulusta kuukautisten kaksi ensimmäistä päivää, koska kivut olivat sietämättömät ja jokaisen veskissä käynnin jäljet kuin olisin teurastamossa käynyt - anteeksi vain suorasukainen vertaus. Menkat kestivät -ja ovat kestäneet koko ajan eli nyt 35 vuoden ajan- aina 6-8 päivää, ja tulevat yhä miltei päivän tarkkuudella oikeaan aikaan kuukaudesta.

En muista ala-asteelta kovinkaan dramaattisia mielialan muutoksia, mutta toisaalta, kun nyt mietin joitain tapojani ajoittain reagoida asioihin, en voi olla ajattelematta että merkit olivat ilmassa jo tuolloin. Teini-ikään mennessä mielialat heittelehtivät jo rajusti, ja olin lukioaikana koulusta pois varmaan yli puolet lukuvuodesta -- psyykkiset oireet olivat tuolloin todennäköisesti hormonitoiminnan ollessa vauhdissa myöskin pahimmillaan. En kuitenkaan osannut -eikä äitinikään osannut- yhdistää tuota selittämätöntä ajoittain tulevaa ahdistusta ja masennusta kuukautisiin -- en muista meidän koskaan varsinaisesti edes puhuneen PMS-oireista, mitä nyt sitä normaalia leikinlaskua pahasta tuulesta ja älyttömästä turvotuksesta. Teini-ikä on monelle vaikeaa aikaa, ja meillä oli perheessä muutoksia muutenkin: oli avioeroa, muuttoa, kuolemaa, draamaa. Oliko siis ihme, että herkempi siinä vähän heittelehti tunnemyrskyssä aikuista itseään etsien ?

PMS-oireet tulivat vuosien myötä vähän vitsiksikin: kaikkihan me heitämme joskus hurttia huumoria sekä mies- että naisporukassa naisten päivistä ja siitä, miten näennäisen normaali nainenkin voi muuttua suorastaan hirviöksi tiettynä kuukauden aikana. Olin jo päälle kolmekymppinen, kun eräs työkaverini, joka oli myös hyvä ystäväni, kysyi minulta, olenko huomannut kuinka paljon muutun ihmisenä kuukautisia ennen. Myönsin itsekin asian, ja tuossa vaiheessa aloin miettimään asiaa hiukan tarkemmin. Töissä oli juuri tullut lähetettyä johtotasolle pari tulikivenkatkuista sähköpostia -toki aiheesta, mutta jälkikäteen hoksasin että olin ollut viestejä lähettäessäni PMS-vaiheessa....ja luin viestejä sitten "rauhallisempana ajankohtana" kyllä pikkuisen kylmä hiki otsalla ajatellen, että miten ihmeessä uskalsin noin kirjoittaa, mitä jos olisin saanut varoituksen tai potkut ? Tulevina vuosina aloin myös ihmetellä, että olinko sairastunut tai sairastumassa masennukseen, koska ajoittain olin t o d e l l a alamaissa ja kaikki mielenkiinto harrastuksiini tai sosiaalisuuteen katosi kuin pieru Saharaan. Asuin Floridassa, ja saatoin esim. viettää kauniin viikonlopun sängyssäni sälekaihtimet kiinni, koska kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Mutta koska olin menettänyt kaksi perheenjäsentä ja muita sukulaisia lähimenneisyydessä, ajattelin että on vain normaalia olla alakuloinen toisinaan.

Vuosien kuluessa aivan viime vuosiin saakka juoksinkin välillä työpaikkalääkärissä ja ajoittain yksityisillä psykologeilla ja psykiatreilla - etsin vastausta, jonka avulla voisin jotenkin ratkaista tämän arvoituksen. Luonnollisestihan, kun saavuin lääkärille yleensä juuri "pahimpaan" aikaan ja minua pyydettiin täyttämään masennusseula, sain tulokseksi aina pistemäärät joiden mukaan lääkäri kertoi diagnoosiksi keskivaikean tai vaikean masennuksen. Kerran diagnoosi oli PTSD (joka tosin voi olla tottakin liittyen menneisyyteeni) Yritin itsepintaisesti vakuuttaa, että en aina tuntenut oloani tällaiseksi, en siis voi olla masentunut  ---- tein kerran jopa muistaakseni testin, jossa yritettiin selvittää olisiko minulla sitten mahdollisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö (vastaus: ei). Lääkärissä juokseminen ei tuottanut minkään valtakunnan tulosta, sillä en koskaan suostunut aloittamaan SSRI-lääkitystä jota minulle oltiin heti vartin vastaanoton jälkeen tarjoamassa -- olisin hyvinkin mieluusti kokeillut terapiaa, mutta siihen taas ei Suomessa vähällä kummalla aleta ilman lääkitystä (eikä itselläni ollut/ole taloudellisia resursseja), joten ainoastaan pari kertaa olen käynyt ne ns. ilmaiset viisi kertaa psykogilla -- tulos on aina näiden juttutuokioiden jälkeen, että en ole masentunut, vaan pikemminkin ulkoisten olosuhteiden ja menneisyyden tapahtumien johdosta "ajoittain masentunut" ja ehkä osittain PTSD-oireinen.

Sitten, vuoden 2011 alussa eräs psykiatri tajusi kiinnittää huomiota kertomukseni siihen osaan, jossa tuskastuneena ihmettelin, miksi tämä ns. masennus tulee vain ajoittain. Suu auki kuuntelin "uutta" diagnoosiani PMDD ja mietin miten ihmeessä en ollut itse osannut tätä ajatella ! PMDD on Suomessa -ja aika laajalti muuallakin- vielä niin uusi oireyhtymä lääkäripiireissäkin, ettei siitä oikein tiedetä vielä paljoa - ja jotkut piirit eivät edes usko, että se on oikea "sairaus". Näin maallikon sanoin kyse on siitä, että noin 7,5% naisista hormonitasot heittelehtivät todella rajusti kuukautiskierron luteelivaiheessa (1-2 viikkoa ennen kuukautisia) ja tämä heittely on jotenkin yhteydessä aivojen serotoniinitasoon, joka puolestaan putoaa dramaattisesti (mutta vain hetkellisesti) kuten normaalisti masentuneilla (ei-hetkellisesti). Hoitokeinona käytetään jälleen kerran SSRI-lääkitystä, mutta sitä voi halutessaan ottaa vain puolet kuukaudesta, eli pari viikkoa ennen kuukautisten alkua -- lääkitys toimii eri tavoin ihmisen aivoissa kun kyseessä on PMDD eikä ns. oikea masennus; normaalistihan kun ihminen aloittaa lääkityksen masennukseen, vaikutusta voi joutua odottamaan viikko- tai kuukausikaupalla; PMDD:n ollessa kyseessä lääke vaikuttaa kuulemma heti --- en edes yritä ymmärtää miksi näin on, mutta jotkut ovat kuulemma saaneet avun näin (avainsana JOTKUT, merkittävää helpotusta ei tämä lääkitys ole tuonut).

Muita hoitokeinoja, radikaalimmasta päästä: hysterektomia, jossa poistetaan sekä kohtu että munasarjat. Itsehän yritin taannoin saada kohdunpoistoa, koska näiden tavanomaisten kuukausittaisten fyysisten oireiden lisäksi (joudun syömään reseptillä saatavia särkylääkkeitä, ja silti joskus makaan kaksi päivää sängyssä tuskissani) sain pari vuotta sitten vaivoikseni myös ns. kakkosmenkat (toiset niukemmat menkat heti oikeiden perään). Minulle tehtiin kuitenkin vain hysteroskopia, eli poistettiin vain polyyppeja. Kohdunpoisto ei toki varsinaisiin psyykkisiin PMDD-oireisiin olisi vaikuttanutkaan, mutta olin jo helisemässä fyysistenkin oireiden kanssa....jotka tosin nyt näyttävät vähän rauhoittuneen tuon maaliskuisen leikkauksen jälkeen. Mutta palatakseni hysterektomiaan: olen miettinyt tätä vaihtoehtoa vakavasti, koska edelleenkään en halua koskea SSRI-lääkkeisiin (toinen tarina, ja täysin oma valintani) -- mutta jokin vielä jarruttelee....ensinnäkään en tietysti tiedä, että saisinkokaan ao. leikkausta...ja toisekseen, moni nainen jolta on poistettu munasarjat, on samalla menettänyt kaiken kiinnostuksensa seksiin --- ja vaikka se saattaakin kuulostaa hassulta -varsinkin tällaisen ikisinkun suusta- niin en ole aivan vielä valmis siitä puolesta luopumaan. Valintoja, valintoja.

Nykyisellään elämäni on tätä: kaksi viikkoa ennen kuukautisia mieliala romahtaa täysin -- en pysty tätä edes kuvailemaan kunnolla, koska vaikutus on niin kokonaisvaltainen. Fiilis saattaa heitellä yhdenkin päivän aikana tosin niin, että hetkellisesti näen jossain jonkun toivon pilkahduksen, mutta seuraavassa hetkessä en näe elämässäni mitään toivoa, ei mitään odotettavaa (mikä nyt toisaalta on tottakin tämän työttömyyden ja sen myötä kasvavan erakoitumisen kanssa, heh). Kun tätä masennusta on jatkunut pari viikkoa ja menkat vihdoin alkavat, olo helpottuu 2-4 päivän ajaksi. Aikaisemmin helpotus ja normaali olotila kesti yli viikonkin, mutta viime aikoina sama sykli alkaa näyttäytyä miltei heti: kun on menossa menkkojen viides tai kuudes päivä, tai aivan heti kuukautisten loppumisen jälkeen: täydellinen mielialan romahdus jälleen. Olen aivan äimänä, koska huomaan itse yhtäkkiä vaikkapa koneella ollessani, että nyt tulee itku -- enkä tiedä miksi. On vain todella paha olo, ja aika karmeaa on tajuta, että menkat loppuivat juuri....eli seuraaviin kuukautisiin on kolmisen viikkoa aikaa - ja psyykkiset oireet alkavat tällä hetkellä jo satunnaisesti heti kierroksen alussa. Normaalipäiviä ei pahimpina kuukausina ole enää kuin ne 2-5.

Fiksumpi voisi ajatella, että no hyvä tavaton nainen, kokeile nyt edes sitä SSRI-lääkitystä -- voiko siitä haittaakaan olla ? En tiedä milloin (mahdollisesti) taivun....vai odottelenko suosiolla jo elämäni tässä vaiheessa jo sitä, että vaihdevuodet saapuvat omine oireineen muutaman vuoden sisällä, ja niiden jälkeen ehkä elämä tasoittuu. Itsepintaisesti yritän ja yritän liikunnan ja ruokavalion avulla edesauttaa oireiden rauhoittamista - mutta joskus tämä on taistelu jota ei voi voittaa; käyn tavallaan sotaa itseni ja kroppani/pääni kanssa; rationaalisesti ajatellen tiedän mistä on kyse, mutta kun olen sen mustan pilven alla, myrskyn silmässä, en aina pysty toimimaan rationaalisesti.

 

 

Source