Pages

What, moving again ??

October 25, 2014

Well....what can I say; I have been bored with Blogger for a while now...and I suppose with my prolonged unemployment making me even more bored generally - I wanted to try something else with my blogging too...so yes: I have a new blog. Again.

I've only scribbled down a couple of posts at LIFE AS ZELLA so far, but as I just got the feedburner problem solved and hence it is possible for people to subscribe via email there too, I'm publishing the blog here now. Take a peek and hopefully you'll follow me there in the future. I will be on Blogger still to read your lovely blogs so this is definitely not a goodbye. My new blog will continue with the same themeless journal type rambling, so nothing new there except a different platform. Welcome !

Eli Bloggeriin jo vähän aikaa kyllästyneenä ja muutenkin uusia virikkeitä kaivanneena päätin jälleen avata uuden blogin. LIFE AS ZELLA on aivan alkutekijöissään vielä tässä vaiheessa, mutta koska pienten teknisten aloitusongelmien jälkeen sain nyt sinnekin tuon sähköpostilla seuraamisen fixattua, niin 'julkaisen' blogin nyt tänään. Aihepiiri pysyy samana, vain bloggausalusta muuttuu. Toivottavasti seuraat minua uuteen osoitteeseenkin, mikäli jutut yhtään kiinnostavat. Tervetuloa !







Perjantai & punnitus

October 24, 2014

Heh....ei se liikunta, vaan se syömättömyys.

Tämä paino ei siis todellakaan ole oikeaa painonpudotusta - kroppa on väliaikaisesti keventynyt tällaisella harppauksella viime viikosta yksinkertaisesti siksi, että olen (taloudellisista syistä) syönyt koko viikon aika heikonlaisesti - samasta syystä jätin liikkumisetkin pois, sillä energiaa ei olisi urheiluun riittänyt.


Aurinkoista viikonloppua :)


Need perspective ?

October 19, 2014

This is Harmony-Rose from England, she's 11 months old. Isn't she adorable ?



 

Just a few weeks after taking her first steps Harmony-Rose got ill in late September. Her parents grew very worried and tried taking her to the doctor's not once, but twice. The doctors didn't see anything alarming in the baby's condition and sent the family their merry way. Not once, but twice.

During the third visit to the hospital, when Harmony-Rose was already turning blue, the doctors finally took her in - turned out she had meningitis, which then caused septicaemia. She fought and she survived - but because she didn't receive treatment early enough she is now in intense care waiting for an operation that will have all her limbs amputated.

Just a few days ago I was reading one of the blogs I follow, and the subject of this particular blog post was whether or not people believe that everything happens for a reason. I've often pondered that question myself: sometimes it is easier to face tough times when you fool yourself into thinking that there is some deeper meaning in that suffering, you know ? Then there are also those people who luck out time after time and they proclaim it is because they are 'open to good things' and sort of allow happiness in their lives. 


How does this work with people like Harmony-Rose ? What is the meaning of all this ? She will be ah so noble in later life because she'll have tons of compassion towards others due to her own suffering ? She will be the face of survival and overcoming obstacles ? I bet she would swap all that in a second for arms and legs.

Reading about people like Harmony-Rose not only completely breaks my heart, but it also makes me realize that life is but a series of random, good/bad incidents and while some people get lucky, others get unlucky - and none of this depends on your attitude or outlook on life. Life isn't fair because there is no fairness in random existence.  


And personally - no matter how bad I feel about my current circumstances, reading about stories like Harmony-Rose's makes me once again realize I have NOTHING to complain about. I can go for a walk, I can run - I can brush my teeth. I can sit down, sit up, jump if I want to, sit crossed legged on the floor meditating. So what if I don't have a job, have shit loads of debt and live my life alone ? So what if I never work again, never love again ? I've been healthy for 46 years and counting - I should remember that and count my blessings...as with many other smaller things. 


Perspective....good to get a kick in the butt sometimes.


The whole article about Harmony-Rose can be found HERE.




Got $95 million ?

October 15, 2014

432 Park Avenue, New York.

On this side of the Atlantic there aren't big enough money lotteries (to my knowledge) that would enable you to purchase this insane penthouse apartment in Manhattan --- but hey, one can dream, right ?

Seriously though....what kind of people can even afford to buy a place with a price tag as absurd as this ? Doesn't it all seem a bit...too much ?

Let's say I win $ 200 million in a lottery (yeah, right) -- I would never, ever buy a place like this even though Manhattan is my favorite place in the world ! Yeah, I would buy a place in New York (and Miami, and San Francisco...and Thailand...and in Italy...maybe Switzerland...) - but I'd never feel the need to go overboard. Penthouse ? Maybe, but not with a two digit price tag. Three or four bedrooms for guests, nice kitchen, a view over Central Park perhaps...and that's it. I hope the people who can afford apartments like this give to charity as well.

Ah, but I digress. It IS a gorgeous apartment, isn't it ?

Pictures from Daily Mail








Mennyt viikko

October 12, 2014

Lienee paikallaan todeta, että julkinen häpeäkään ei saa tätä muijaa kuntoilemaan suunnitelman mukaisesti. Viikko sitten tein pläänin tälle viikolle liikunnan suhteen, ja vaikka nyt ei täysin penkin alle viikko mennytkään, niin en myöskään seurannut suunnitelmaani...enkä edelleenkään saanut peffaani raahattua salille. 

Alla suunnitelma vs. [toteutuneet liikkumiset]

Maanantai: kävely [kävely 1 h 14 min]
Tiistai: juoksu [kävely 40 min]
Keskiviikko: kuntosali [juoksu 42 min]
Torstai: lepo [lepo]
Perjantai: kuntosali [laiskuus]
Lauantai: kävely [kävely 50 min]
Sunnuntai: juoksu [juoksu 57 min]

Kun homma ei ole ollut hanskassa, en ole myöskään Kiloklubia käyttänyt. Tai ehkä se on juuri toisinpäin: kun en käytä Kiloklubia, homma ei ole hanskassa. En kehtaa tässä vaiheessa enää mitään lupauksia tehdä itselleni enkä blogiinkaan....mutta viikonlopun aikana on ollut havaittavissa jonkin sortin parannusta fiiliksessä, enkä ole herkutellut koko viikonloppuna. Olisiko kaksi hyvää päivää motivaatioksi jatkamaan samalla linjalla...?

Jää nähtäväksi.

Ihanaa alkavaa viikkoa !


         
    

Go now...and live

Depressed ? No, just Finnish

October 8, 2014

I was online trying to find something funny yet informative -books, articles, jokes- to send to my foreign pen pals...and I came across this BLOG - Finnish language for culture and fun.

The below blog post is from 2008, but I thought it's quite funny :)



Pekka, an expatriate Finnish man visiting California, was recently diagnosed as clinically depressed, tanked up on anti-depressants and scheduled for controversial Shock Therapy when doctors realised he wasn’t depressed at all - only Finnish.

Mr Pekka, whose characteristic pessimism and gloomy perspective were interpreted as serious clinical depression, was led on a nightmare journey through the American psychiatric system. Doctors described Pekka as suffering with Pervasive Negative Anticipation - a belief that everything will turn out for the worst, whether it’s trains arriving late, Finland’s chances at winning any international sports event or even his own prospects to get ahead in life and achieve his dreams.

“The satisfaction Mr Pekka seemed to get from his pessimism seemed particularly pathological,” reported the doctors.
“They put me on everything - Lithium, Prozac, St John’s Wort,” said Mr Pekka 
“They even told me to sit in front of a big light for an hour a day or I’d become suicidal. I kept telling them this was all pointless and they said that it was exactly that sort of attitude that got me here in the first place.”

Running out of ideas, his doctors finally resorted to a course of “weapons grade amphetamine”, the only noticeable effect of which was six hours of speedy repetitions of the phrases “mustn’t grumble” and “not too bad, really”.

It was then that Mr Pekka was referred to a psychotherapist. Dr Isaac Horney explored Mr Pekka’s family history and couldn’t believe his ears.

“His story of a childhood growing up in a grey little town where it rained every day, gloomy snow-filled streets of identical houses and passionately backing a hockey team who never won, seemed to be typical depressive ideation or false memory. Mr Pekka had six months of therapy but seemed to mainly want to talk about the weather - how miserable and cold it was in winter and later how difficult and hot it was in summer. I felt he wasn’t responding to therapy at all and so I recommended drastic action - namely ECT or shock treatment”.

“I was all strapped down on the table and they were about to put the rubber bit in my mouth when the psychiatric nurse picked up on my accent,” said Mr Pekka. “I remember her saying ‘Oh my God, I think we’re making a terrible mistake’.” Nurse Alice Sheen was from Upper Peninsula Michigan, and recognized the descriptions. Identifying Mr Pekka as Finnish changed his diagnosis from ‘clinical depression’ to ‘rather quaint and charming’ and he was immediately discharged from hospital, with a selection of brightly coloured leaflets and an “I love California” T-shirt.




Syöksykierre

October 6, 2014

Jep, jep. Syyskuusta piti tulla reipashenkinen paluu aktiivisemman liikunnan pariin...ja kuinkas kävikään ? Nyt mennään jo lokakuuta, ja meno on edelleen kuin kivirekeä vetäisi perässään - miten ihmeessä voi kadota se itse mielenkiintokin niin totaalisesti koko terveelliseen elämään ? Tätä olen pähkäillyt koko ikäni, ja pähkäilen näköjään hautaan saakka: että tietää, miten hyvä olo tulee siitä, kun liikkuu säännöllisesti ja syö 'oikein' - ja silti ajoittain sabotoi kaiken heittäytymällä laiskamadoksi ja vielä lisää tuskaa antautumalla jäätelödieetille ! Olossa ei ole mitään hyvää, sitä ruoskii itseään jatkuvasti...mutta silti jatkaa samaa rataa. Huomenn, huomenna... yeah, right !

Annan armoa itselleni sen verran, että tämä syksy on -kuten aikaisemminkin olen maininnut- sekoittanut unirytmini pahan kerran, ja on ollut todella vaikea saada nukuttua enempää kuin nelisen tuntia yössä. Tällä hetkellä olen suosiolla heittänyt herätyskellon nurkkaan, sillä fyysinen pahoinvointi ei ole sen arvoista, että pakotan itseni ylös aamuvarhain, vaikka olisin ollut hereillä vielä viiden, kuuden aikaan. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että uni on kaiken a & o. Voisin nyt kuitenkin lähestyä tätä ongelmaa siten, että jos nukun nyt vähän myöhempään, niin voinhan toki liikkua iltapäivällä tai alkuillasta - ehkä se unikin sieltä alkaa palaamaan, jos vain jaksaa rasittaa kroppaansa säännöllisesti.

Teen tähän nyt näin julkisesti suunnitelman tälle viikolle, jospa se saisi vähän potkua persuksiin. Kuittaan sunnuntaina, että miten hyvin tai huonosti pysyin tässä pläänissä:

Maanantai: kävely
Tiistai: juoksu
Keskiviikko: kuntosali
Torstai: lepo
Perjantai: kuntosali
Lauantai: kävely
Sunnuntai: juoksu

Työhaastatteluista: yksi putki on vielä kesken, mutta en usko viime viikon jälkeen pääseväni enää jatkoon ao. positioon. Yhdestä hakemastani paikasta vetäydyin pois; yksi hakemani paikka ei napannut vaikka ensimmäiselle haastattelukierrokselle pääsinkin. Olen aikaisemmin suunnitellut ja uhkaillut, että lähden ulkomaille vaikka lastenvahdiksi tai yritän päästä taas matkaoppaaksi, mikäli nämä kotimaan ja oman alan työpaikat eivät ala nappaamaan....saa nähdä meneekö tämä siihen. Toisaalta; eipä se niin sanottua ole, että nekään paikat nappaisivat. Tämä tilanne tietysti vaikuttaa myös yleiseen jaksamiseen (= jaksamattomuuteen), mutta toisaalta tiedän, että jos liikkuisin kuten vuosi sitten, niin tämä työttömyys ja kaikki oheisongelmat tuntuisivat luonnollisesti myös helpommilta kestää. Liikunta kun kuitenkin on aina ollut minulle se taikakeppi, joka auttaa eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa. Kunpa vain oppisin taikomaan itseni pysyvyyteen treenieni kanssa !

Vielä on lokakuuta jäljellä.....













Something about buoys...

October 1, 2014

...and how the water looks in October...







Sleepless nights

September 17, 2014

Fuck you insomnia. I want my life back !


Viime viikko: kaloreita, univajetta, työhaastatteluja

September 15, 2014

Ihan penkin alle meni viime viikko liikuntojen suhteen. En voi oikeastaan edes menkkoihin vedota noin fyysisen hidasteen merkeissä, sillä tässä kuussa ne olivat oudon helpot ilman mitään kipuja. Mieliala on sitten tietysti toinen asia, mutta luulen että sekin meni tällä kertaa suht' iisisti -- ainoa, mikä yhä vaivaa ja todellakin hidastaa ja jopa jossain määrin estää normaalin elämän ja rankemman liikkumisen, on univaje. Minulla oli kaiken normiunettomuuden lisäksi viime viikolla kaksi työhaastattelua....ja koska ne jännittivät luonnollisesti, niin kaksi yötä meni vähillä unilla jo niiden vuoksi -- ja siihen päälle ne normaalit hereillä pyörimiset.

Kun puhun unettomuudesta, se tarkoittaa kohdallani sitä, että en saa unta siinä nukahtamisvaiheessa - jotkuthan saattavat nukahtaa, mutta heräävät sitten aamuyöstä virkeänä eivätkä saa enää unta. Minä pyörin hereillä kolmeen, neljäänkin asti vaikka menisin sänkyyn kymmeneltä -- ja esim. tänä aamuna olen herännyt puoli kahdeksalta, koska kuitenkin sitten yritän välttää myöhään nukkumista....tavoitteena lähinnä se, että jospa sitten tänä iltana nukahtaisin normaalisti. Ha ! Siinä vaiheessa, kun tällaisia öitä on takana kolme tai neljä, olen epätoivon partaalla ja otan Stellan -- se lyö yleensä tajun kankaalle puolessa tunnissa, mutta ei aina kuitenkaan myöskään vaikuta kauempaa kuin nelisen tuntia...saatan siis joka tapauksessa herätä kun lääkkeen vaikutus lakkaa, ja sitten uni on katkonaista aamuun saakka. Toimii se kuitenkin joskus, ja nuo kerrat ovat taivaallisia: silloin saan pienen käsityksen siitä, mitä se normaali-ihmiselle on, kun pystyy nukkumaan kokonaisia öitä. Se tunne, kun tiedän että olen mennyt kymmeneltä nukkumaan, ja herään aamulla kuudelta - wow ! Koko päivä alkaa aivan eri fiiliksissä, ja salilla treeni luistaa niin järjettömän hyvin, että surullisena mietin mitä menetänkään tehoissa (ja fiiliksissä) kun yleensä en pysty nukkumaan. Tämän aamun fiilarit ovat taas täysin hukassa....unettomuus aiheuttaa minulle myös vatsaoireita, joten kun maha on kuralla, niin viikko alkanee "vain" reippaalla kävelylenkillä tänään. Jei.

No, whatevs. Alla kuitenkin viime viikon kalorit -- liikuntaa tuli siis maanantaina juoksulenkin verran (tunti ja 12 minuuttia, kaloreita paloi vajaat 850) ja keskiviikkona tunti reipasta kävelyä (noin parisataa kaloria). Ruokapuoli oli suht' reilassa ja kertaakaan en mennyt plus-kaloreille, mutta on se kyllä jännä, miten alkaa hiilarihammasta kolottaa kun on univaje päällä ! Herkuttelua oli viikonloppuna, mutta toisaalta sitten olen huomannut ruokahaluni katoavan noin yleisesti jos vedän vaikkapa pussillisen Porvoon Herkun lakritsia naamaan...joten esim. eilisen kalorit eivät taivasta hivottele vaikka karkkia söinkin. Noinhan se ei toki saisi mennä; herkut ovat extraa ja niiden tulisi olla myös kaloreissa extraa -- eli normiruoasta ei saisi tinkiä....mutta.....oh well, en ole täydellinen.

Ai niin, ja niistä työhaastatteluista: yhdestä jäin odottelemaan uutisia, toisesta ei omasta mielestäni ollut minun työpaikakseni. Toissa viikon haastattelu kolmannessa firmassa, josta tykkäsin tosi paljon, ei sitten nähtävästi mennytkään niin hyvin kuin luulin, koska eivät palanneet asiaan.

Mukavaa alkanutta viikkoa :)













Flashback from 9/11

September 11, 2014

In the days that followed 9/11 back in 2001 I was glued to my couch & TV in Southern Florida, horrified, sad, stunned -- the list of words could go on forever. So many heartbreaking stories of losses, such disturbing images of people flying down the twin towers....so many tears, and this bottomless feeling of utter disbelief. This cannot be happening.

One of the stories that caught my attention and had me shedding lots and lots of tears was that of a company named Cantor Fitzgerald. The company's corporate headquarters was in One World Trade Center, on the 101th - 105th floors, which was two (to six) floors above where the first plane hit. The CEO of the company, Howard Lutnick, was late for work that morning because it was his son's first day at the kindergarten, and Lutnick was taking him in that morning. Two thirds of Cantor Fitzgerald's WTC staff died that morning; 658 people -- one of them Howard Lutnick's brother. I saw the ABC interview - maybe I saw others too, and I was bawling my eyes out with him....many things touched me during those weeks and months, and many I have forgotten -- but this somehow touched me particularly and for some reason this year it came rushing back. During those weeks after the attacks in 2001 I even wrote Lutnick a letter, trying in some very lame way to offer my condolences to him and the rest of his employees, their families....I know it sounds kind of silly, but, you know....compassion can't be a bad thing. I remember thinking also that if I'd had the chance, I would have taken couple of weeks off work and fly to New York to do some voluntary work...but, alas, it was not possible.

The most amazing thing was that I actually received a letter back from Cantor Fitzgerald some weeks later. It was signed by Howard Lutnick, but I have no way of knowing whether he wrote it himself; I wouldn't be surprised if he did -- he seems like an unusual person. Unusually kind. It was a lovely, lovely letter and I still have it.



Today, 13 years later, Cantor Fitzgerald and Howard Lutnick have come a long way. They have created countless charities in the U.S. with the Cantor Fitzgerald Relief Fund which obviously started with the intention to gather money and help people who lost their loved ones and so much more on 9/11, but these charities have expanded widely: there's the Hurricane Sandy Relief, there's the Oklahoma Tornado Relief...the annual Charity Day Relief on each September 11th when Cantor Fitzgerald and its partners hold a Global Charity Day event and pledge 100 percent of the day’s revenue to charity - they've raised (on this charity alone) over 101 million dollars since 2005.

What a way to turn tragedy into something good. 


And it all still feels so very raw, like it happened yesterday :(









Pics & cupcakes

September 6, 2014

Minähän en nykytilanteessani (=työtön, rahaton) paljoa ulkona käy -- siis ulkona-ulkona kuten ravintoloissa syömässä, leffassa, tai maksullisissa näyttelyissä jne.--, mutta silloin tällöin harvakseltaan tulee näitäkin viikonloppuja, jolloin pääsen poikkeamaan normaalista rytmistäni (herää-treenaa-syö-nuku) ja saan mieluisan muistutuksen siitä, miten kivassa kaupungissa asun, ja miten hienoa on joskus viettää aikaa muuallakin kuin neljän seinän sisällä - taikka tällä omalla pikkuruisella saarellani.

Kävin tänään ystäväni kanssa Helsingin Sanomatalossa katsomassa World Press Photo 2014 -valokuvanäyttelyn, ja kuvat sekä niihin liittyvät tarinat olivat todella mielenkiintoisia. Näyttely kiertää eri maissa ja on tällä hetkellä Helsingissä syyskuun 10. päivään saakka. Rakastan valokuvista välittyvää tunnelmaa yleensäkin, ja nämä kuvat ovat tietysti erityisen koskettavia, sillä aihepiiri vaihtelee sodasta ja kärsimyksestä erilaisiin erikoisiin ihmiskohtaloihin.


World Press Photo 2014

Näyttelyn jälkeen kävelimme Töölönlahden ympäri Hakaniemeen, ja rantoja pitkin Katajanokan kautta Espalle ja sieltä kohti Fredaa, jossa päämääränämme oli amerikkalaissiskosten omistama Brooklyn Café. Ah, cupcake -tarjonta tässä pikkuputiikissa on lähes mahdoton: miten voi päättää minkä sortin herkkua haluaa lautaselleen, kun listalla on toinen toistaan kutkuttavampia makuyhdistelmiä. Pro-herkuttelijalle yksi cupcake on ehdottomasti liian pieni, joten söimme molemmat kaksi herkullista cuppista; omat makuvalintani olivat Red Velvet with Cream Cheese ja Chocolate with Cookies & Cream. Kyllä, maku oli juuri niin hyvä kuin miltä se kuulostaakin !

Went to see the World Press Photo 2014 exhibition today (in Helsinki till September 10th). This exhibition is on show around the world throughout the rest of the year and it is definitely worth seeing. Photography is so interesting and these pictures capture perfectly the suffering that's going on in so many parts of the world - and also shows different, fascinating, sad and bizarre ways of life from around the globe.

After the photo exhibition we walked around town and headed to Brooklyn Cafe, which is an amazing small cafe and bakery owned by two sisters from....yeah, you know it: Brooklyn ! Their cupcakes are to die for. The only problem is the impossible task of choosing from too many delicious alternatives...you simply cannot settle for just one ! My picks for today were Red Velvet with Cream Cheese...and Chocolate with Cookies & Cream. Yup, they were just as delish as they sound !


It was a beautiful September day in Helsinki today and I should have taken more pictures during our walk -- I will have to spend a whole day soon walking around town with my camera; Helsinki is such a nice city (before the winter arrives).



We'll get back to ya !

September 4, 2014

I had a job interview yesterday, first one in about five months. I think it went really well -- I'm even fairly sure I'll get a call back for the second round of interviews....BUT: instead of continuing the interview with some conventional chatting and/or talking with more of the company folk, they said they have some "tests" that they want to run by the people who get picked. Since the whole interview was very chilled and almost like having a relaxed conversation with people you've known for a long time (yeah, love those interviews !), I asked them what kind of tests they mean... Dude said creative tests. Like you have to come up with some text (in English) about the products and/or prepare your own base form for a quotation or something....Hmm.

I have no problem with text, I have no problem with English...but I'm worried about the word TEST.......because....

...I suck at tests !

I swear, I totally freeze in test situations. I think it's because when I was in elementary school and I was really bad at math (which continued long after elementary school) (who am I kidding, it is still continuing), I also happened to have one nasty piece of work as a match teacher. This guy was ruthless; you'd have to go in front of the class to the blackboard and try to solve calculations that he would bark at you. He was shouting at you if you didn't know how to proceed...and I stood there several times, totally frozen, with absolutely zero intelligent thoughts in my head, just praying that I would die. He was relentless, the kind of person who should never been allowed to be a teacher. My stomach was in knots for whole days when I knew we'd have math....and I never improved because my fear clouded my ability to think straight. Well, at least that's what I tell myself.

After that experience I have never been comfortable, in all my life, even playing something as mundane as board games with friends or something where I'll potentially put myself in the "dangerous" position of being humiliated before other people. I don't mind, say,  speaking to an audience, and I am generally a confident person when it comes to interviews and socializing...but I think that even today if I someone dragged me to a blackboard and ask me so what's two plus two -- tell me NOW... I would probably stutter s-s-s-i-x and start crying, haha. The same way, even though I'm quite confident that my IQ is at least average if not slightly above....I'd never want it tested because I would totally flunk the test just because....it's a test

So....I'm kinda nervously expecting a call for my second interview....and even though I don't usually get nervous before an interview (I actually quite enjoy them often - maybe I'm a narcissist), this time around I'll be probably s*itting my pants fearing the tests I'm going to be put through. Yikes.






Syyskuu ja ryhtiliike !

September 1, 2014


Kalo Mina - onnellista alkanutta kuukautta !

Syyskuussa aion keskittyä olemaan hyvä itselleni. Aion myös olla hieman tiukempi "sääntöjeni" kanssa saadakseni itseni nyt kunnolla takaisin elämäntaparemonttini pariin -- vuosi 2014 kun on kuitenkin mennyt jokseenkin löysäillessä siinä mielessä, että olen panostanut terveelliseen elämään vain puolivillaisesti. Ja tottahan tulokset sitten ovat sen mukaiset: edelleenkään en onnekseni ole jokaista viime vuonna pudottamaani kahdeksaa kiloa mässäillyt takaisin (3-5 kiloa on vaihdellen paino noussut ja välillä laskenut), mutta eipä tässä ole myöskään maaliviivaa lähestytty tällä soutamisella ja huopaamisella.

Muutama käytännön asia joihin keskityn nyt ainakin koko syyskuun ajan:

- tuon "sporttailut" -välilehden lisäksi teen joka perjantai blogiini punnitus-postauksen. Liekö sillä sinänsä väliä, löytyykö se paino tuolta toiselta sivulta vaiko erikseen blogipostauksena; itselleni se ehkä tuo kuitenkin vähän enemmän sellaista paneutumista ja omistautumista asiaan, kun joudun tavallaan näkyvämmin seuraamaan edistystäni. En ole halunnut tästä blogista tehdä mitään fitness/laihdutusblogia, mutta koska tämä projekti nyt on kuitenkin joka päiväistä kauraa itselleni, niin tulkoon se nyt myös näkyvämmäksi osaksi blogia ja ylimääräiseksi kannustimeksi ja muistutukseksi siitä, että todellakin olen yhä matkalla kohti terveempää minää :)

- syödyt kalorit ja liikunnalla kulutetut kalorit --> sunnuntaisin tulen postaamaan menneen viikon fiilikset kera liikuntakertojen, ja ainakin nyt syyskuun ajan julkisesti kirjaan ylös myös päivittäin syödyt kalorit viikon varrelta (Kiloklubi), sekä sen, mitä sykemittarini kertoo liikuntakertojen kulutetuista kaloreista. En ole aikaisemmin käyttänyt sykemittaria muutoin kuin juostessani, mutta otetaan se nyt käyttöön myös muissa lajeissakin. Ihan mielenkiintoistakin tulla näkemään, miten paljon salitreeni tai kävelylenkki todellisuudessa kuluttaa kaloreita !

- meditointi. Olen pahasti laiminlyönyt säännöllistä meditointia -- ja tämä on sikäli harmi, että tiedän kokemuksesta miten paljon hetkenkin istuminen hiljaisuudessa ja hengityksen huomioiminen myös pitkin päivää vaikuttavat mielialaani ja yleiseen positiivisuuteen. Koska meditointi ei saisi olla suorittamista, en aseta mitään aikarajoja istumiselleni.....mutta lupaan pyhästi meditoida syyskuussa joka päivä, olipa se sitten kolme tai kolmekymmentä minuuttia kerrallaan.

Edellisen postauksen mukaisesti yritän nyt tämän työttömyyden mahdollisesti vielä jatkuessa karsia pois päiväohjelmastani päikkärit saadakseni unirytmini takaisin suht normaaliksi...täytyy vaikka yrittää tehdä kirjastokäyntejä (kirjasto on aivan nurkan takana) taikka lähteä kameran kanssa luontoon kuvaamaan, mikäli alkaa silmä luppasemaan iltapäivällä ! Ja mitä tulee herkkupäiviin, lauantaina aion yhä sallia itselleni yhden herkun - mutta uskon, että kun nyt alan julkisesti kirjaamaan syömäni kalorimäärät niin en todennäköisesti edes "kehtaa" vetää mitään övereitä ja sitten katsoa jälkikäteen kauhuissani, kun yhden päivän (tai kolmen !) kalorimäärät huitelevat 3000 - 5000 paikkeilla. Iiiih.
 
Tervetuloa syyskuu & uusi ote (jälleen !) tällä elämäntaparemontin saralla :)
 
 





Morjens vaan elokuu !

August 31, 2014

Ei elokuu välttämättä huono kuukausi ollut; koska hyvä mieliala ja fyysinen hyvinvointi peilautuvat kohdallani paljolti liikunnan määrään ja syötyihin kaloreihin, voisin sanoa että ehkä 70% kuukaudesta meni ihan ookoo. Lisäksi kuten olen maininnut, ensimmäistä kertaa elämässäni odotin kesän loppuvan -- ja kun elokuu eteni, eteni myös säätilan viileneminen ja syksy....ja tämä muutos on ollut minulle -myös ensimmäistä kertaa elämässäni, muistaakseni- jotenkin vapauttavaa ja positiivista. Voin taas hengittää ilman naapurista tulevaa tupakansavua, voin taas vetää päälleni kotona ollessani muutakin kuin vain pikkuhousut ilman että hiki valuu pitkin selkää, jee ! Voin taas tehdä juoksulenkkejä kevyesti hengittäen !

Elokuun jäädessä taakse haluaisin myös jättää taakseni yltiöpäiset herkkuhetket - olen päässyt hyvään rytmiin arjen ruokailujen kanssa, mutta usein -kuten tänäkin viikonloppuna- viikottainen herkkupäiväni venyy kahden tai kolmenkin päivän mittaiseksi mässäilyksi, kun herkkuhetki pitäisi olla vain, noh: herkkuHETKI: suklaapatukka, cup cake, jäätelötuutti.....ei jäätelölitra, ei 300 gramman irtokarkkipussi tai vajaan 500 gramman mustikkapiiras.

Haluan myös heittää elokuun mukana roskikseen päikkärit. Kesä on ohi, ja vaikka työpaikan kanssa ei ole vielä natsannutkaan, unirytmi alkaa olla sen verran kaoottinen että pienetkin päikkärit on nyt laitettava pannaan. Elokuulta on jäänyt mieleen pimenevät yöt, joina makaan valveilla sängyssäni kolmeen, neljään asti aamuyöllä ja sitten kuitenkin pakotan itseni nousemaan viimeistään kahdeksalta; iltapäivällä olen aivan naatti, erityisesti jos olen vetänyt salitreenin tai käynyt juoksemassa. Käytän ajoittain Stellaa (nukahtamislääke), mutta sekin saa olon joskus epämukavaksi eikä välttämättä anna koko yön mittaisia unia - lisäksi pari seuraavaa yötä -jos saan nukuttua- menee painajaisia katsellessa ja pätkittäin nukkuessa. No more: unirytmi luomukeinoin säännölliseksi.

Syyskuulle olen ajatellut tehdä ryhtiliikkeen kera parin projektiluonteisen muutoksen; näistä lisää seuraavien päivien aikana. Aika reipastua syksyn mukana !



Ocean in drops

Salamointia ja sateenkaaria

August 24, 2014

Kesän mittaan kaipasin kovasti ukonilmoja; muistelin kaiholla lapsuuteni kesiä Tervolassa - vanhempani olivat heinäniityllä ja me serkukset mummoni (tai ämmini, kuten häntä kutsuttiin) kanssa kotona eli pirtillä. Muistikuvissani miltei jokainen hellepäivä päättyi ukkoseen, ja ämmi jakoi meitä serkuksia eri huoneisiin ettemme "keräisi sähköä" - en tiedä oliko tuossa ajatuksessa totuuden hippustakaan mukana, mutta ämmin mukaan salama iskisi kuulemma helpommin isoon joukkoon ihmisiä samassa huoneessa, ja siis tällaista tilannetta välttääkseen hän pisti meidät eri huoneisiin. Siinäpä sitten kyyhötit yksinäsi isossa makuukammarissa salamoiden välähdellessä ja ukkosen kumistessa.

Tänä kesänä ei täällä eteläisen Suomen rannikkoalueilla ukkosia näkynyt - mutta tilanne muuttui sään viilettyä aivan dramaattisesti: kuluneen viikon ja viime viikonkin aikana on lähes joka päivä monta ukkosrintamaa päällä ! Tässä rannan tuntumassa kun asuu, niin mereltä nousee muutaman tunnin välein ukkosia jotka vauhdilla siirtyvät ohi kohti sisämaata...ja minä irrottelen töpseleitä ja mietin uskallanko olla koneella..uskallanko pitää ikkunoita ja parvekkeen ovea auki... (en !). Minulla on viha-rakkaus -suhde ukkoseen; toisaalta nautin suunnattomasti kaikenlaisista luonnon sääilmiöistä jotka tavallaan muistuttavat siitä, kuinka pieni ihminen onkaan tässä maailmassa ! Toisaalta salamointi pelottaakin kauneudessaan; tänäkin kesänä on muutama ihminen Suomessa kuollut salamaniskuun. Itse olin kuluneella viikolla juoksulenkillä, kun päälle sattui aivan jumalaton kaatosade - rakastan juosta tihkusateessa, mutta kaatosade on vähän eri juttu - minulla oli kuulokkeet korvilla enkä näin ollen olisi ukkosta kuullutkaan, mutta päätin tuudittautua siihen uskoon, että kyseessä oli vain sade, ei ukkonen...ja juoksin lenkkini loppuun piittaamatta läpimäristä vaatteista ja kengistä - ah !

Näiden sade- ja ukkosmyrskyjen jälkeen taivaalle ilmestyy usein mitä upeampia sateenkaaria. Toivoisin että minulla olisi parempi kamera, lähtisin aivan varmasti vartavasten ulos kuvaamaan näitä luonnon kauneimpia ilmestyksiä saadakseni hyviä kuvia. Seitsemän vuotta vanha pikkuruinen digikamerani ei mitenkään pysty kopioimaan sateenkaarta siten kuin sen silmä näkee tummaa taivasta vasten...mutta pienellä tuunauksella pääsee vähän lähemmäs sitä oikeaa väriloistoa, jonka sateenkaari luo ympärilleen myrskyn jälkeen.





We had next to zero thunderstorms in my area during the summer, but that has changed dramatically now that the temperatures have gone down. I swear it's been thundering every single day for the past week (if not two weeks) and sometimes multiple times a day. As I live by the sea, on an island actually, the storms often appear out of nowhere - you can see huge, dark clouds rolling in from the sea and then, in a blink of an eye, the skies have opened and Mother Nature is showing what's she is made of ! I love and fear thunder at the same time...but I LOVE rainbows, and these often appear in the sky after the storms. One day last week it was raining and thundering and the sun was out simultaneously - you can imagine what a gorgeous rainbow that created ! Like I've said before, there's no way my crappy camera can make justice to these colors..but with a little touch-up the image looks closer to the original view. Just beautiful.


Jesus spotted in Manhattan !

August 19, 2014

Ooops, sorry, no - it is Jared Leto !

Pic from Daily Mail

While I doubt that this guy could actually ever look bad, I'm not really fan of his Jesus hair (facial hair included). I guess it's a taste thing as I've never quite liked men with really long hair in general. Well, not longer than mine anyway. Even having been a huge fan of those 80's rock bands and acknowledging that guys like David Coverdale and Jon Bonjovi and Joey Tempest had "great hair", it was great hair in my opinion in the sense that I wouldn't have minded having that thick lioness fur-ish hair myself...you know, as a chick.

Anyhoo, Jared Leto. You can't say he's not courageous...dude has seen more hair styles than the average woman, or what do you think ?

Blue hair I don't care !


Plus, how is it possible that he's approaching his mid 40's looking like a baby, regardless of his hair ? Gosh, I remember back in the nineties when he was in My So Called Life- that was twenty years ago ! Since then, I've been a fan - not only is he a great actor, but he has a killer voice and is pretty succesful with his band 30 Seconds to Mars. I was lucky enough to see them play once, and almost lost my marbles when Mr Leto decided to jump off the stage and ran directly to where my friend and I were standing in the audience. I literally could have reached my hand out and touched him when he ran past us - handsome as ever - although surprisingly short...I'm 5'4" and he wasn't much taller. Oh well, I guess you can't have everything - he certainly has been blessed with much :)

My favorite style




Suicide - not always the easy way out

August 14, 2014

In the light of recent loss & suicide of Robin Williams...


Having lost a cousin, a second cousin, my younger brother and my mom to suicide I am super sensitive to people who judge humans who end their own lives.

How could he do that to his family ? What a selfish person to take the easy way out ! I would never, ever, ever kill myself no matter how hard things get ! It is never too late to ask help ! What a coward ! I have no respect for anyone who commits suicide !

For all the frustration one sometimes builds up hearing ignorant people make ignorant comments about how life's obstacles really can be overcome with sheer determination and a positive attitude, there are also these genius moments when someone says just the right thing and you remember that there is understanding and compassion out there...and not everyone is judgmental.

I, personally, also have to remind myself from time to time that ignorance does not equal to being intentionally mean  - I understand that if a person has lived a relatively "normal" life and hasn't had his/her world shaken up with repetitive trauma, it is natural for that person to base their opinions and judgments on their own personal experiences in life - not mine, not anyone else's. I am no different myself in an opposite way: having no experience of a life without repetitive trauma, it is sometimes difficult for me to grasp the idea of a life where no such things have taken place. I guess it's all about trying to understand each other and how different each life can be.

I've stolen these following paragraphs from Rockygrace's blog (thanks buddy !) as I believe I've never actually seen suicide explained in such fitting manner. I don't have many readers on this relatively new blog of mine, but if I could share one thing and hope that it awakens understanding in someone towards the reasoning behind suicide...this would be it.


A severely depressed person who commits suicide has made a decision in the same manner that a person in a burning building decides to jump out a window. It seems like the only way to escape the horror.

The so-called ‘psychotically depressed’ person who tries to kill herself doesn't do so out of quote ‘hopelessness’ or any abstract conviction that life's assets and debits do not square. And surely not because death seems suddenly appealing. The person in whom its invisible agony reaches a certain unendurable level will kill herself the same way a trapped person will eventually jump from the window of a burning high-rise. Make no mistake about people who leap from burning windows. Their terror of falling from a great height is still just as great as it would be for you or me standing speculatively at the same window just checking out the view; i.e. the fear of falling remains a constant. The variable here is the other terror, the fire's flames: when the flames get close enough, falling to death becomes the slightly less terrible of two terrors. It's not desiring the fall; it's terror of the flames. Yet nobody down on the sidewalk, looking up and yelling ‘Don‘t!’ and ‘Hang on!’, can understand the jump. Not really. You'd have to have personally been trapped and felt flames to really understand a terror way beyond falling.

- David Foster Wallace



Farewell

Joskus ei vain jaksa

August 10, 2014


Tämä jatkuva kuumuus, nämä ylitsepääsemättömät velat, tämä työttömyys, tämä helvetin yksinäisyys. 

Joskus ei vain jaksa tsempata - joskus tulee näitä päiviä, jolloin hädintuskin saat itsesi kammettua sängystä ylös, vain palataksesi sinne aamupalan jälkeen. Päiviä, jolloin seuraat kellon viisareita aamukymmenestä saakka odottaen sitä hetkeä, kun päivä kääntyy illaksi ja ilta yöksi, ja saat taas palata pimenevässä hetkessä sänkyysi. 

Joskus sitä miettii, mikä kaiken tämän tarkoitus on - miksi pitäisi jaksaa ja tsempata, minkä tähden ? Olethan terve...olethan sentään elossa...elämä pitää ottaa lahjana...jollain toisella asiat ovat vielä huonommin...

Joskus ei vain jaksa. 

Minä odotan iltaa ja yötä. Minä odotan sitä hetkeä, kun tämä ainainen estejuoksu viimein tekee käännöksen viimeiseen kaarteeseen ja ylitän jonkun kosmisen maaliviivan läpäistyäni nämä esteet ja haasteet joita tämän reitin varrella on tauotta. 

Minä makaan aloillani, liikkumatta, ja tunnen viileän yötuulen kasvoillani. Se kuiskaa korvaani lupauksia...kyllä sinä vielä jaksat.....tällä kaikella on tarkoituksensa, tämä päättyy vielä hyvin....

Ja minä päätän vielä jaksaa. 




Holy smoke !

August 7, 2014

Do you know what is the worst feeling ? Living through the hottest July and August ever in an apartment that heats up like a sauna in the sun -- so you keep your windows and balcony door open day and night in order to get in some cooler breezes....but instead end up with cigarette smoke from a neighbor who smokes at least once in every 30 minutes on his balcony. Closing windows is not an option because lemme tell ya, the heat is unbearable...so for the past 6-8 weeks I've been experiencing light headaches and nausea every time my little home fills in with smoke. I don't know which is worst, the smoke creeping in and filling your bedroom at night when you are in your bed trying to sleep...or the continuous stream of smoke that finds its way in a dozen times during the day (when you are indoors, that is) and sort of interrupts whatever you're doing because you feel sick to your stomach.

Now I'm an ex-smoker myself so I can't judge smokers without being a complete hypocrite - I know how relaxing it can be to sit out on your balcony and smoke a ciggie. In fact, it can be wonderful. But, after this summer, I swear that if I ever smoke a random cigarette myself, I will never ever do so on my balcony. It's one of those things that totally turn your home into a place that doesn't feel comfortable anymore....and I'd hate myself for doing that to someone else just to get my nicotine fix....after all, why not just take the elevator down and smoke outside away from the building, huh ?

At some point there was a public discussion in Finland about possibly banning smoking on balconies and I thought that was ABSURD - I mean c'mon, what next ? Now though I would clap my hands in delight should such law be applied. Or, in the least I think building societies should be able to make that decision for themselves - maybe that way there could be smoke free buildings or we could somehow divide buildings to smoking and non-smoking sections. I don't know, really. All I know is that I am sick of the smoke after this summer. Yuck.