Mitä tulee tähän nykyiseen blogiini, voisin sanoa että keskimäärin yhtä postausta käväisee lukemassa 1-60 ihmistä. Nämä lukemat vaihtelevat ja usein se voi ottaa viikkoja tai kuukausiakin, että tuo "vilkaisumäärä" nousee yli kymmeneen. Aiemman blogini aikaan, kun vielä kirjoitin englanniksi ja vierailin usein muiden blogeissa kommentoimassakin, oli minullakin seuraajia enenmmän ja se ehkä motivoi kirjoittamaankin useammin....mutta nykyään tämä blogi on jäänyt hiukan vähemmälle huomioille enkä ole enää viitsinyt kirjoittaa kahdella kielellä. Olen myös ollut vähemmän sosiaalinen blogimaailmassa; seuraan kyllä useita blogeja mutta harvemmin tulee kommentoitua minnekään.

Yksi postaus on kuitenkin ylitse muiden - sitä on käyty lukemassa (tai ainakin vilkaisemassa) yli 900 kertaa. Kyseessä on juttu, jonka kirjoitin aiheesta PMDD kolme vuotta sitten; alkuperäinen postaus löytyy TÄÄLTÄ. Ihan viime aikoinakin juttuun on käyty kommentoimassa, ja tämä luonnollisesti kertoo siitä, etten ole todellakaan yksinäni tämän PMDD-oireiston kanssa. Toisaalta se on lohdullista, toisaalta hiukan surullistakin; PMDD kuitenkin edelleen näyttää olevan sellainen vaiva johon ei varsinaisesti mitään parannuskeinoa ole - eipä sille näytä olevan edes aivan suoraviivaista syytäkään. Naisen hormonit, kuukautiskierto, aivokemia, mahdolliset ruokavalion ja liikunnan sekä unenkin vaikutukset...miten tästä vyyhdistä saisi poimittua vaikuttajat x ja y siten, että kun niitä vähän tuunaisi tietyllä tavalla niin voilá, oireyhtymä poistuisi?

Ja mitä itselleni kuuluu oman PMMD:n kanssa...onko tilanne helpottunut viimeisten kolmen vuoden aikana? Näkyykö valoa tunnelin päässä?

Pystyisinpä kertomaan, että olen löytänyt ratkaisun tähän tilanteeseen! Valitettavasti näin onnellisesti ei kuitenkaan ole käynyt. Vajaat kaksi vuotta sitten sain kinuttua työpaikkalääkäriltä reseptin keltarauhasvalmisteelle nimeltään Lugesteron; olin lukenut netistä että tästä luonnollisesta hormonista oli joku saanut apua nimenomaan PMDD-ongelmiinsa.... Mutta lopulta en sitten uskaltanut tuota kuuria syödäkään - minulta ei ole koskaan mitattu mitään hormoniarvoja; Lugesteronin syöminen  olisi ollut hakuammuntaa enkä halunnut lähteä testailemaan randomisti voisiko se auttaa...mitä jos minun kohdallani olisikin kyse esim. estrogeenista? Tai mitä jos kaikki arvot ovatkin normaalit, mutta se jokin vain tökkii hormoniheittojen ja aivojen välillä, kuten voisi myös arvailla (serotoniinin määrä ja/tai ns. liikkuminen aivoissa ja miten se vaihtelee kuukautiskiertoon nähden). Lääkärini, joka sattui olemaan gynekologian erikoislääkäri, myönsi auliisti että tämä oireyhtymä on niin uusi ja vaikea ymmärtää, ettei sitä yksinkertaisesti voida hoitaakaan millään täsmälääkkeillä tai  -hoidoilla. Hän myös kommentoi, että olisi "hyvin vaikeaa" mittailla vaikkapa puolen vuoden ajan verikokeilla hormonien määrää - siis toisin sanoen: jos olisin rikas, voisin varmaankin yksityisen lääkärin kanssa ottaa projektiksi muutaman kuukauden verikokeissa juoksemisen ja näin ehkä saisi jonkinlaista tolkkua siitä, miten paljon arvot heittelevät ja voisiko se aiheuttaa sen kerran kuukaudessa saapuvan lamaannuksen/masennuksen/raivon/surun... jne. jne. jne..... Mutta en koe että itselläni on tähän mitään taloudellisia mahdollisuuksia, ja kun ylipäätään olen vähän epäileväinen kaikenlaisia lääkekokeiluja kohtaan, niin jätin asian sikseen. Luovutin. Pitäkää tunkkinne.

Aloin kuitenkin pitämään itseäni silmällä. Joka kuukausi merkkaan seinäkalenteriini värillisellä tussilla näkyviin sen kahden viikon jakson, joka edeltää kuukautisiani. Olen jo vuosia käyttänyt nettiohjelmaa nimeltä Monthly Info jonne merkkaan kuuliaisesti joka kuukausi menkkojen alkamispäivän; omani saapuvat aina ajallaan joten pystyn hyvin tarkasti seuraamaan mikä kierron vaihe on meneillään.

Menkat alkamassa 13.3. eli edeltävät kaksi viikkoa: BEWARE OF THE BITCH

Joskus, kuten tänään, tulee kertalaakista totaalinen tippuminen; olin lenkillä ja mietin, että elämässä ei oikeasti ole mitään merkitystä - suunnittelin, miten parhaiten lopettaisin kaukosuhteeni siihen amerikkalaiseen mieheen kenestä en ole viitsinyt tänne vielä kirjoitella....mietin miten parhaiten selviäisin loppuelämästäni niin, ettei minun tarvitsisi muuta kuin käydä töissä ja nukkua muu aika...ajattelin, että olisin valmis jo kuolemaan. Kotona vilkaisu kalenteriin, ja kas - menkat alkavat miltei tasan kahden viikon kuluttua! Tulevien kahden viikon aikana siis yritän pinnistellä sen kanssa mitä päästän suustani ulos, ja pakotan itseni olemaan tekemättä mitään päätöksiä liittyen ihmissuhteisiin, työelämään, rahankäyttöön....ylipäätään mihinkään, josta voisi olla jotain seuraamuksia. Koomistakin tämä joskus on, koska "näiden viikkojen" aikana minulla jotenkin ilmaantuu aivan ylitsepääsemätön "varmuus" siitä, että mikä tahansa synkkä ajatus päässäni onkin ja mitä kuvittelenkin että sen suhteen täytyy tehdä....se tunne on niin todellinen. Käytän sanaa koominen, mutta parin viikon kuluttua käytän todennäköisesti sanaa pelottava, koska parin viikon kuluttua kaikki näyttää aivan toiselta. Olen niiiiiin rakastunut jenkkiini, olen niiiin innostunut liikunnasta, elämästä, kirjoittamisesta ja keväästä...ja mietin kauhuissani mitä olisi tapahtunutkaan paria viikkoa aikaisemmin, mikäli olisin tehnyt päätöksen a, b tai c....koska se päätös tuntui ehdottoman oikealta. Ja tämä on ehkä se ero entiseen - pakotan itseni tuijottamaan tätä perhanan kalenteria ja hoen itselleni ei mitään päätöksiä ennen x päivää.  Jos istun sohvalla vollottamassa ja haluan kuolla, tiedostan että nyt on taas PMDD päällä....ja lohdutan itseäni vakuuttelemalla että vielä muutama päivä, ja sitten helpottaa. Kun tuijotan yöllä kattoon kun uni ei vain tule (unettomuus uusin oire ennen menkkoja), odotan epätoivoisesti että tämä viikko olisi jo ohi. Mutta se, että tiedän tämän olevan väliaikaista (vaikkakin joka kuukausi ilmestyvä tilanne), auttaa minua kestämään ja jaksamaan. En todellakaan tiedä mitä tekisin, jos PMDD:n kaltainen olotila juuttuisi päälle jatkuvasti. Ei tämän kanssa pystyisi elämään joka viikko....vähintäänkin saisin potkut/ottaisin loparit, ja saisin varmasti viettää loppuelämäni yksin v-ttuiltuani kaikille tutuilleni ja läheisilleni raivon vallassa :)

Olen kyllä myös kokeillut joitain pieniä kikkoja, joista en voi olla varma että ovatko ne auttaneet. Luulisin, että ehkä hiukan on tullut siihen epätoivoisimpaan murheeseen ja masennukseen apua siitä, että olen nyt 2-3 kuukautta syönyt D-vitamiinia. Söin aiemmin myös kuuriluontoisesti (eli kaksi viikkoa ennen menkkoja) B6-vitamiinia, mutten kokenut että se olisi auttanut. Silloin tällöin otan L-Tryptofaania, jonka pitäisi auttaa unen kanssa, sekä myös lisätä serotoniinia (?) - ja syön päivittäin banaaneja ja kalkkunaleikettä, joissa molemmissa on tryptofaania. Eräs ystäväni on psykiatrinen sairaanhoitaja, ja hän vannoo kalanmaksaöljyn jopa maagiseen voimaan mitä tulee aivojen toimintaan; itse otan Omega kolmoseni joka aamu 24h Valo-sarjan paahdetusta pellavarouheesta (saatavana mustikka, tyrnimarjaa ja olikohan puolukkaakin) - tässä saa ruokalusikallisesta jopa 100% päivän Omega 3-tarpeen täyteen, ja olen huomaavinani että tämä on jonkinlaista apua tuonut; olen tosin varovainen mitään vannomaan; ehkä D-vitamiini ja 24h Valo yhdessä ovat auttaneet? Ehkä se on vain sattumaa ja hormonit joskus heittelevät vähemmän rajusti.

Oma tilanteeni on siis se, että yritän näillä pienillä kikoilla ehkä hiukan tasapainottaa tilannettani; säännöllinen liikunta ja hyvä uni ovat tietysti iso osa palapeliä. Joskus menee paremmin, toisinaan huonommin. Viime vuoden loppupuolella minulla jäi ensimmäistä kertaa elämässäni yhdet kuukautiset tulematta; kävi mielessä, että nämä menneet vuoden ovat mahdollisesti olleet rankempia senkin vuoksi, että olen ehkä läpikäynyt perimenopaussia eli vaihdevuosia edeltävää oireilua. En tiedä. Tulevaisuus on avoin; ei voi muuta kuin toivoa että kohdalle osuisivat helpommat vaihdevuodet....mutta sen näkee sitten. Tällä hetkellä vain yritän selvitä ja iloita niistä hyvistä päivistä, joita kuitenkin muutama löytyy joka kuukausi - joskus jopa sen kahden viikon helvetin keskellä, joka tuota pahinta PMDD-aikaa on.  Mieluusti otan vinkkejä vastaan jos jollain on neuvoja jakaa....ja samalla toivotan kaikille tämän asian kanssa painiville kovasti voimia ja tsemppiä! Toivotaan, että tähänkin vaivaan vielä joku kaunis päivä hoitokeino löydetään.

Omat pienet arjen apukeinoni :)

Till we meet again

Meitä on enää kaksi perheestämme tallustelemassa täällä maapallolla, siskoni ja minä. Isäni nukkui pois äkillisesti kotonaan alkuviikosta. Olin suunnitellut vierailevani siellä pohjoisessa kevään mittaan, mutta toisin kävi...lähtö tuli arvattua nopeammin aivan puskista. Onnihan se toki on, ettei hänen tarvinnut käydä läpi rankkoja hoitoja ja mahdollisesti riutua sairaalassa viikko- tai kuukausitolkulla....joten parempi näin. Siellä ne nyt meitä katselevat pilven reunalta kaikki kolme; äiti, isä ja velipoika. Niin ja  tietysti myös iso joukko muita edeltä menneitä sukulaisia. Nopeasti se vilahtaa ohi tämä ihmisen maallinen taival.