It is incredible how, when you foresee life starting to get easier, it takes a completely opposite turn and you realize you have yet another struggle in your hands. 

But, it is also incredible how, from out of nowhere, you realize that you actually do have what it takes to swim through this shit storm too - and that you just have to accept the current moment and circumstance as not to drive yourself mad...and understand that how you feel and react to things is entirely up to you. No one or no situation can crush you if you won't let it. I have been teetering on the edge of giving up, but like I mentioned a couple of posts ago, my current situation is SO a sign from the Universe to find out what it is that I need to do for the rest of my life, which path to take...that it would be just another detour if I packed it in now for an easier but similarly aimless situation. I need to cool it, accept what is for now, and start making plans for the future that springs from my heart's desire.

Nalkissa

Hain vast'ikään (jälleen) työpaikkaa rapakon takaa. Tiedän että olisin ollut pätevä siihen työhön, ja koska kyseessä oli suomalainen työnantaja, olisi minulla periaatteessa ollut myös mahdollisuudet saada työlupa heidän kauttaan...jos siis olisin päässyt edes haastatteluun. En päässyt. Totta puhuen ehkä työnkuva oli hiukan erilaisen taustan omaavalle ihmiselle, enemmän sihteerityyppiselle - mutta vaikka osasin odottaakin ettei ehkä nappaa, niin silti pettymys oli karvas kun se kiitoksia hakemuksestanne -viesti tuli aamulla sähköpostiin.

Ja joo, olenhan minä töissä nyt - mutta koska se jenkkeihin paluu on ja tulee aina olemaan ykköshaaveeni, niin en voi mitenkään jättää yhtäkään paikka hakematta...mikäli sellainen silmiini osuu.

Aamulla sitten työmatkalla poikkesin verikokeisiin erään terveyskeskuksen labraan tulevaa työterveystarkastusta varten. Olin aamun ensimmäisiä asiakkaita, ja istahdin tyhjään odotushuoneeseen odottamaan vuoroani. Yllättäen radiosta alkoi kuulua eräs Coldplayn Rush Of Blood To The Head -albumilta tuttu biisi -- ja välittömästi tuli itku. En sentään ihan ääneen nyyhkinyt, mutta kyyneleet tulivat väkisin poskille ennen kuin tajusin skarpata juuri kun vuoronumeroani huudettiin jonkun tutkimushuoneen ovelta. Get a grip woman !

Tuo Coldplayn albumi vuodelta 2002 - ajalta jolloin asuin Floridassa - on CD jota en kovin usein voi kuunnella. Sillä levyllä on lauluja, jotka vievät minut hetkessä ajassa taakse päin....olen sekunnissa istumassa autossani liikenneruuhkassa työmatkalla, tai kotona juttelemassa kämppikseni kanssa hänen miesongelmistaan...tai hengaamassa vakkari- Barnes & Noble -kahvilassani...tai salilla treenaamassa...tai rannalla...tai ystävien kanssa happy hourilla....tai, tai, tai.....  Ostettuani tuon CD:n kuuntelin sitä taukoamatta viikkoja, ja nyt, 12 vuotta myöhemmin, en pysty kuuntelemaan sitä itkemättä. 

Mun koti ei oo täällä - melodramaattista ehkä, mutta alan olla aika väsynyt tähän kaikkeen. Miten elämä menikin näin 'väärin' - en osaa tänään edes ajatella, että onneksi edes sain hetken asua jossain, joka tuntui kodilta....juuri nyt pystyn vain ajattelemaan, että miksi koskaan edes pääsin kokemaan millaista on tuntea kuuluvansa jonnekin, kun se sitten vietiin pois. Kuin kala, joka kerran päästettiin akvaariosta pois valtamereen - ja napattiin sitten takaisin vesikuppiinsa. 

Ei sillä että laskisin...

....mutta aamukammassa on 185 päivää jäljellä ! Se saattaa olla melkein kokonainen vuosi, mutta ihmiselämässä se ei lopultakaan ole paljoa. Ja kuka tietää mitä tämä vuosi pitää sisällään muutenkaan. Näin lauantaiaamuna varhain mieli on tyyni ja juuri mikään ei tunnu liian ankealta, vaikka viikolla vielä mennäänkin selviämismoodilla. 

The F-words

Thinking of.....February & Fate.

Kalo Mina - happy February ! Hyvää alkanutta helmikuuta; kohti kevättä, kohti valoa...kohti omaa polkua.