Nalkissa

Hain vast'ikään (jälleen) työpaikkaa rapakon takaa. Tiedän että olisin ollut pätevä siihen työhön, ja koska kyseessä oli suomalainen työnantaja, olisi minulla periaatteessa ollut myös mahdollisuudet saada työlupa heidän kauttaan...jos siis olisin päässyt edes haastatteluun. En päässyt. Totta puhuen ehkä työnkuva oli hiukan erilaisen taustan omaavalle ihmiselle, enemmän sihteerityyppiselle - mutta vaikka osasin odottaakin ettei ehkä nappaa, niin silti pettymys oli karvas kun se kiitoksia hakemuksestanne -viesti tuli aamulla sähköpostiin.

Ja joo, olenhan minä töissä nyt - mutta koska se jenkkeihin paluu on ja tulee aina olemaan ykköshaaveeni, niin en voi mitenkään jättää yhtäkään paikka hakematta...mikäli sellainen silmiini osuu.

Aamulla sitten työmatkalla poikkesin verikokeisiin erään terveyskeskuksen labraan tulevaa työterveystarkastusta varten. Olin aamun ensimmäisiä asiakkaita, ja istahdin tyhjään odotushuoneeseen odottamaan vuoroani. Yllättäen radiosta alkoi kuulua eräs Coldplayn Rush Of Blood To The Head -albumilta tuttu biisi -- ja välittömästi tuli itku. En sentään ihan ääneen nyyhkinyt, mutta kyyneleet tulivat väkisin poskille ennen kuin tajusin skarpata juuri kun vuoronumeroani huudettiin jonkun tutkimushuoneen ovelta. Get a grip woman !

Tuo Coldplayn albumi vuodelta 2002 - ajalta jolloin asuin Floridassa - on CD jota en kovin usein voi kuunnella. Sillä levyllä on lauluja, jotka vievät minut hetkessä ajassa taakse päin....olen sekunnissa istumassa autossani liikenneruuhkassa työmatkalla, tai kotona juttelemassa kämppikseni kanssa hänen miesongelmistaan...tai hengaamassa vakkari- Barnes & Noble -kahvilassani...tai salilla treenaamassa...tai rannalla...tai ystävien kanssa happy hourilla....tai, tai, tai.....  Ostettuani tuon CD:n kuuntelin sitä taukoamatta viikkoja, ja nyt, 12 vuotta myöhemmin, en pysty kuuntelemaan sitä itkemättä. 

Mun koti ei oo täällä - melodramaattista ehkä, mutta alan olla aika väsynyt tähän kaikkeen. Miten elämä menikin näin 'väärin' - en osaa tänään edes ajatella, että onneksi edes sain hetken asua jossain, joka tuntui kodilta....juuri nyt pystyn vain ajattelemaan, että miksi koskaan edes pääsin kokemaan millaista on tuntea kuuluvansa jonnekin, kun se sitten vietiin pois. Kuin kala, joka kerran päästettiin akvaariosta pois valtamereen - ja napattiin sitten takaisin vesikuppiinsa.