Well done, America !

Under construction

Blogini nykyiseen ulkoasuun kyllästyneenä teen tässä jonkinmoista uudistusta -- jos käyt sivuillani ja blogi näyttää kummalliselta, pahoittelut työmaasta.......toivon mukaan muutaman päivän sisällä saan kaiken fixattua ja uuden pohjan kuntoon.  Hyvää juhannusta !

*********

Been a bit bored with my blog template lately and thus I am experimenting with something new. If you visit my blog right now and things seem a bit out of place, I apologize for the inconvenience -- hopefully within the next few days things are running smoothly again.  Happy Midsummer !

I do, I do !

En tiedä mikä näissä ruotsalaisten kuninkaallisten häissä on. En ole koskaan ollut mitenkään yltiöpäisen romanttinen, enkä missään vaiheessa elämääni vähääkään kiinnostunut häistä noin yleisesti ottaen (en muiden enkä haavekuvissa omistanikaan) - mutta kun tänään katselin kolmansia (näkemiäni) Ruotsin Kuningasperheen häitä, taas nousi tippa linssiin ja liikutuin jotenkin sydänjuuriani myöten.

Ehkä se johtuu osittain siitä, että ruotsalaiset ovat vähän kuin omaa perhettä, näin naapuruksia kun ollaan... ja kenties siitä, että nämä nuoret kruununperilliset, kuten tänään Carl Philip, ja häntä ennen sisarensa Madeleine ja Victoria, tuntuvat olevan niin vilpittömän onnellisia eivätkä epäröi näyttää tunteitaan vaikka TV-kameroiden ja kaiken kansan edessä menevätkin naimisiin. Tämän sisarusparven häät olen siis nyt televisiosta nähnyt, ja jokainen tapahtuma on ollut niin lämminhenkinen ja sydämellinen, että näin tässä vain tällainen paatunut ikisinkkukin sulaa, eh.

Grattis, Carl Philip och Sofia !

Never dreamt of white weddings for myself, never was into weddings in general...never was a die-hard romantic at heart anyway - but whenever I see these young Swedish royals getting married; Prince Carl Philip today, and her sisters before him within the past five years - I literally melt. There may have been a tear or two in my eye today when I watched the wedding on TV...and yes, I have now resorted to taking pictures of a TV program, guilty as charged !

Maybe it's the fact that the Swedes are practically family, living just a short ferry trip away...or maybe it is the fact that these young royals seem so genuinely in love and emotional in their weddings, not ashamed to show it even though they are saying their I dos in front of the TV crews and millions of people. Whatever it is......lovely, just lovely. 

Congrats Carl Philip and Sofia !

 

Closing a book

Viime torstaina tuli kuluneeksi 11 vuotta siitä, kun palasin vasten omaa tahtoani Suomeen viiden USA:ssa asutun vuoden jälkeen. Viime vuonna, paluumuuton kymmenvuotispäivänä, kirjoitin fiiliksistäni NÄIN.

Tänä vuonna tuo vuosipäivä meni ohi huomaamatta; ajatukseni ja suunnitelmani ovat nyt toisaalla. Vaikken koskaan todennäköisesti lopetakaan ottamasta osaa green card-lottoon, ja Yhdysvalloilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni (olen joskus määritellyt itseni suomalaiseksi jolla on amerikkalainen sydän, ha !) , niin minusta tuntuu että nyt on hyvä aika päästää tuo amerikkalainen unelmani menemään.

Usein sosiaalisessa mediassa ja muutenkin elämässä toitotetaan sitä, miten ei koskaan saa luopua unelmistaan - jotkut jopa itsepintaisesti vannovat, että jos vain tarpeeksi lujaa uskoo johonkin sydämensä pohjasta, tuo haave toteutuu varmasti. Että jos ei toteudu, niin....ei usko tarpeeksi vahvasti, niinkö ?

En osaa edes sanoin kuvailla, millaisella varmuudella olen aina uskonut että joku päivä se taas nappaa, että joskus vielä pääsen takaisin 'kotiini' -- mutta nyt en enää jaksa. Vaikken koekaan, että olisin koskaan laittanut tämän hetkistä elämääni mitenkään odotustilaan Amerikan haaveeni vuoksi; en ole koskaan jättänyt muita tilaisuuksia käyttämättä taikka missannut kokemuksia tästä syystä -- niin onhan se henkisesti rankkaa vuoroin onnistua vakuuttamaan itsensä siitä, että ihan kohta joku näistä yrityksistäni nappaa...ja vuoroin huomata, että taas on mennyt yksi vuosi. Kaksi vuotta, kymmenen vuotta.

En siis aio enää hakea - edes katsella - työpaikkoja rapakon takaa. En sorru haaveilemaan tulevista omista kuvioistani lukiessani ulkosuomalaisten blogeja jenkeistä. En anna itselleni lupaa pillahtaa itkuun kun näen televisiosta ohjelmia joissa vilahtelevat tutut kadut ja rakennukset New Yorkista tai eteläisestä Floridasta. Yritän vaalia hyviä muistoja ja olla onnellinen siitä, että sain nuo kokemukset. Yritän jatkaa tästä eteenpäin sillä ajatuksella, että tulevaisuus ehkä tuo tielleni jotain muuta ja odottamattoman hyvää, kun rohkenen päästää irti tästä elämäni suurimmasta haaveesta. Elämä jatkuu - jää hyvästi, Ameriikka !

************

I just realized after the actual date that on June 4th eleven years had passed since the day when I had to leave the U.S. behind and return to Finland. Last year, on that ten year 'anniversary' I wrote a blog post about my feelings - see it HERE.

This year I didn't notice the date and I think it's because my mind and my plans are elsewhere, in things that are actually doable and realistic. I believe this is a good thing. Even though I doubt that I will ever stop taking part in the green card lottery, and even though the U.S. will always have a very special place in my heart (I've sometimes referred to myself as a Finnish woman with an American heart, ha !) - I do think that the time is right now to let go of this (impossible) dream.

Often in social media and in life otherwise you see those slogans and quotes that encourage you to "never give up on your dreams". It is said that if you just believe with all your might, with all your heart in that which you desire....your dream WILL come true. If it doesn't ? Well, you must not have believed hard enough !

I cannot even find the words to describe how deeply I have believed. Man, ever since my first experience of a life in New York back in 1994 to my second five year stint in South Florida; I have never ceased believing that one day I will be back home again, and it will be for good this time.  And, while I've never put my life on hold for this dream of mine, nor have I skipped other opportunities that have come my way....it has been a draining life to live, alternatively being able to convince yourself that this dream WILL come true again - and then realizing another year has gone by, and another. Five years, ten years. You know what ? No more. Today I am making myself a promise: I will no longer browse or apply for jobs in the States. I will not allow myself to get sentimental and/or start imagining my own future life in the USA when reading blogs by Finns living across the pond. I won't shed a tear whilst seeing familiar streets and buildings on TV when I catch a glimpse of a document or a movie from New York or Southern Florida. Nope !

I will cherish my memories and try to be grateful that I did, in fact, have the privilege to experience that feeling of belonging somewhere not once, but twice in my life. Not everyone has even that, ever. I am going to trust the Universe and believe that by letting go the biggest dream of my life I will hopefully gain something else, something beyond beautiful in the future. 

Goodbye my beloved.

In between steps

First step, done.

A few more steps...done, too.  The trick now is to let things flow and fall into place.  The problem with this ? Impatience is my middle name. I don't like to float. I want to be there now.

I'm trying to chill though. I'm even able to crack a few smiles at work lately, simply because I know I'm heading for better things - things that are more me.   Well, that's where I think  I'm heading, anyway. Let's hope my faith will land me where I belong.

Once a guide.....

Nelisen vuotta sitten tähän aikaan olin Kreetalla matkaoppaana. Vaikka tuo kokemus jäikin (omasta syystäni) lyhyeksi -ja ehkä juuri sen vuoksi- en ole kokonaan päässyt eroon siitä tunteesta, että haluaisin vielä toisen mahdollisuuden tehdä tuota työtä...ja tällä kertaa kauemmin. Oppaan työ oli varmaan ensimmäinen kerta elämässäni kun oikeasti tykkäsin siitä mitä tein. Tarkoitan sitä tunnetta, että työpäivän jälkeen oli useimmiten voittaja-fiilis saatuaan kiitoksia asiakkailta, taikka itse kicksejä siitä että veti rohkeasti jonkun infotilaisuuden taikka mikkispiikin bussissa. Ennen työvuoroa oli sopivasti jännityksen kutinaa mahanpohjassa, ja kun oli suoriutunut päivän tehtävistä, niin onnistumisen tunne oli jotain, jonka sorttista en ole  muissa työpaikoissani tuntenut. Olin nuorena niin kauhusta kankeana kaikenlaisten koulussa pidettyjen pakkoesitelmien aikana (ja ennen, ja jälkeen), että matkaoppaan työssä olikin huikeaa huomata se, että nautin siitä kun sain puhua ja kertoa asioista ihmisille....ja nähdä heidän aidon ilonsa ja kiinnostuksensa kuulemiinsa juttuihin(i). Syyt Helsinkiin paluuni takana eivät liittyneet itse työhön tai asiakkaisiin mitenkään, ja näinä vuosina tuon kokemuksen jälkeen olen usein harmitellut etten silloin osannut laittaa asioita vähän paremmin perspektiiviin; olisi pitänyt antaa itselleen hieman enemmän aikaa tottua uusiin kuvioihin ja erilaiseen bisneskulttuuriin & työyhteisöön.

No, kuten edellisessä postauksessani mainitsinkin, yksi suunnitelmanpoikanen loppusyksyä silmällä pitäen on ollut myös tämä ajatus...voisinko vielä päästä oppaaksi ? Minähän olen vilpittömästi niitä ihmisiä, joille ikä on vain numero - tarkoitan tietysti asennetta ja ajatuksen tasoa, en suinkaan sitä ettenkö tiedostaisi minkä ikäinen olen (28, eikö ?) - joten vaikka se ehkä noin normi-ikätovereideni näkökulmasta saattaa kuulostaakin hassulta että haluaisin tehdä työtä joka mielletään nuorempien hommaksi (ja tokihan oppaan keski-ikä onkin 20-35 vuotta)....niin minä koen sen kuitenkin jollain lailla kutsumuksena. Luulen, että se sopisi minulle jo elämäntapana; minullahan ei ole Suomessa oikeastaan mitään - ei perhettä, ei läheisiä suhteita sukulaisiin, ei vilkasta sosiaalista elämää....aina ja ikuisesti vain haaveilen ulkomaille muutosta, ja uudet alut, muuttuvat tilanteet, se tieto takaraivossa että kohta taas mennään... jostain syystä saavat minut tuntemaan olevani elossa.

En tiedä tässä vaiheessa tulenko koskaan opastelemaan enää....mutta kuten aikaisemmin mainitsin, laitoin syksyn opashakuun nyt kuitenkin hakemuksen vetämään.  Minulle lähetettiin pari soveltuvuustestiä jotka tein netissä, ja seuraavaksi sain viestin jossa toivotettiin tervetulleeksi haastatteluun kesän jälkeen. Ymmärtääkseni vasta ryhmähaastattelu jonne todennäköisesti on kutsuttu ihmisiä suurin joukoin....mutta, mahdollisuus yhtä kaikki.

Aika jännittävää nähdä miten kaikki lopulta lutviutuu loppuvuodesta. Lähdenkö kodinhoitajaksi jonnekin Euroopan maahan....granny-auppariksi Espanjaan.....talvikauden oppaaksi Kanarialle ? Vai löydänkö itseni yhä Lauttasaaresta tammi-helmikuun pakkasissa kiroamassa päivärahahakemuksia ?

One step closer to one of my various plans for autumn; I was invited to a job interview for a tour guide's position after summer. It's only the first round and probably for a huge group of people, but it is....an opportunity. A chance for change. As I've thought back to the time four years ago when I briefly worked as a tour guide in Greece, I've been able to see my own mistakes and that dramatic, too impulsive decision to leave the job and return to Helsinki. I believe I missed my calling very possibly as the job itself always made me feel like I was doing something I truly enjoyed. Maybe I'll get another possibility to be a guide......maybe I'll find myself working as a housekeeper in Spain....maybe I'll be stuck in Helsinki still in January freezing my butt off cursing the job hunt....for now though ? It's pretty exciting not knowing how the cards will fall and what may come. 

My driver, my bus and my clients..on our way to Elafonissi on Crete back in 2011