Pages

Odottelua

May 28, 2017

Pitäisi elää tässä hetkessä, niinhän sitä sanotaan. Olla murehtimatta tulevaa, iloita menneistä hyvistä muistoista kuitenkaan juuttumatta niihin niin, että elää menneisyydessä. Itsessäni on ehkä vähän sitä vikaa, että kun odotan jotain muutosta tapahtuvaksi niin nykyhetki suorastaan menettää merkityksensä. En todellakaan halua elää tällä tavalla, mutta huomaan esimerkiksi juuri nyt, että tämä vuoden 2017 ensimmäinen puolisko on mennyt melko lailla juuri näin. Aloitin uudessa työssä tammikuussa, ja sen varjolla ikäänkuin pistin vaikkapa liikuntarutiinit vaihtopenkille, odottamaan "parempaa aikaa" eli sitä, kun olen tottunut uuden työn tuomiin muutoksiin ja päässyt kiinni rutiineihin. Sitten, helmikuun loppupuolella isäni kuoli - tämä aiheuttikin yllätyksekseni aivan omanlaisensa reaktion jota en osaa edes selittää....kaikki on tuntunut merkityksettömältä, enkä ole jaksanut kovin edes yrittää tarttua muuhun kuin vain selvitä aamuisin töihin.

Nyt kun kevät on jo etenemässä ja aurinko pilkistää useimpina päivinä, olen alkanut pikkuhiljaa herätä horroksestani. Mitä, kohta kesäkuu? Katson itseäni ja miltei kauhistun siitä miten olen tuhlannut menneet kuukaudet tekemättä mitään....missä liikunta, missä terveelliset ruokailutavat (se herkkulakko ei todellakaan kestänyt kuukautta kauempaa!), missä itsestään huolta pitäminen? Olen jopa joutunut juoksemaan lääkärissä kun kroppakin on alkanut oireilla; niskassa todettu nivelrikko. Onneksi ei sentään verikokeiden perusteella reumaa ole - se on sukurasite miltei jokaisella naisella äitini puolelta. Mutta summa summarum: taas olisi korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja palata liikunnallisempaan elämään.

Yksi iso odottelun aihe vielä kulkee mukana, mutta sen pitäisi päinvastoin kannustaa liikkumaan ja tsemppaamaan; tapaaminen Kalifornia-miehen kanssa lähestyy nopeaa tahtia. Tarkoitus on lentää jenkkien länsirannikolle elo-tai syyskuussa, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Meneekö kaikki suunnitelmien mukaan, sitä en vielä uskalla arvailla. Tämä mies on siis ollut kirjeystäväni kahden ja puolen vuoden ajan, emmekä ole koskaan vielä tavanneet kasvotusten. Olemme puhuneet paljon puhelimessa, nähneet toisemme videolla reilu vuosi sitten....mutta hän on tällä hetkellä vankilassa ja vapautuu heinäkuun lopulla. En ole tästä tarinasta pahemmin blogannut, koska aihe on itsellenikin vähän kaksipiippuinen; toisaalta kyseessä on ihminen jonka kanssa olen tullut läheiseksi...toisaalta kuvio on niin mielipuolinen, ettei siitä oikein edes kehtaa kirjoitella - tokihan oma blogini on niin pieni lukijamäärältään, että mitään "kohua" asiasta  tuskin syntyisikään...mutta siltikin, kirjoittelen aiheesta enemmän sitten tulevaisuudessa....jos se pysyy ajankohtaisena ja tästä jotain vielä tulee.

Nyt kuitenkin ajatukset takaisin tähän päivään ja sanoista tekoihin; aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja olisi sääli tuhlata kaunis sunnuntai sisällä oloon...joten ylös, ulos ja lenkille! Ihanaa alkukesää sinulle!




2 comments :

  1. Osaan niin samaistua tuohon, että nykyaika menettää usein merkityksensä.. Ylianalysoin asioita liikaa ja huomaan ajattelevani, että "onpas karun näköstä täällä kotona, pitäis varmaan hankkia jotain värikkäitä kukkia" ja sitten kun niitä kukkia on, en osaa nauttia niistä. Mikään ei ole ikinä hyvin, ja se ottaa päähän. Kai se on vaan se aika, joka auttaa elämässä eteenpäin? Oot kyllä oikeessa, pitää tästä itteenikin ottaa niskasta kii ja lähtee ulos neljän seinän sisältä. Ihanaa sunnuntaita sulle!♡

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos paljon kommentistasi ja vierailusta blogissani :) Kävin juuri tekemässä pitkän kävelylenkin aurinkoisen sään saattelemana täällä merimaisemissa, ja heti tuli reippaampi fiilis! Tuo ylianalysointi on minullakin hiukan sellainen tapa, että siitä on pakko yrittää oppia eroon....olkoon kuinka klisee tahansa, mutta hetkessä eläminen on oikeasti vapauttavaa (luen itse ajoittain Ekhart Tollen kirjaa The Power of Now, ja se aina muistuttaa tästä).
      :)

      Delete