Pages

Vielä kerran, pojat!

July 9, 2017



Arrggh. Minä todellakin melkeinpä inhoan itseäni tällä hetkellä. Myönnettäköön, että PMDD on juuri nyt pahimmillaan, joten kaikki tuntuu tuhat kertaa synkemmältä...mutta siltikin: eikö 49-vuotiaana pitäisi jo osata jotenkin olla sabotoimatta itseään? Kuukausi sitten kaikki oli niin loistavalla mallilla liikunnan kanssa; juoksu alkoi sujua luontevasti, kävelin työmatkat aamuin illoin....salikortinkin sain korkattua ja olin kaikinpuolin positiivisella mielellä. Ja sitten taas kerran annoin kaiken valua viemäristä alas. Miksi, oi miksi.

Ärsyttävintä tässä kaikessa on tietysti se, että uskon kyllä tietäväni mitä pitää tehdä - pitäisi saada tuo liikunta niin säännölliseksi ja sellaiseksi selkäytimestä tulevaksi rutiiniksi, että mikään työ- tai muu stressi ei minua saisi hairahtumaan sivupoluille. En pidä itsessäni siitä piirteestä, että annan aina arjen ongelmien vaikuttaa liikunnan tasoon ja määrään; toki on tilanteita joissa pitää olla armollinen itselleen, ja mennyt kevät on ollut raskas....mutta sittenkin,  kun tietää miten paljon liikunta ja hyvä olo tsemppaa myös noilla haasteellisilla ajanjaksoilla....niin miksi hemmetissä sitä sitten juuttuu takapuolensa kanssa sohvalle, jotenkin vain "odottamaan" että "tämä tästä" menee ohi ja taas "voin" liikkua. Todellisuudessa este on vain oma pää. Tosiaankin....Arrgggh!

Niin tuhannen kertaa olen tässä blogissanikin julistanut uusia alkuja, että on äärimmäisen noloa taas huudella päätöksestäni jälleen tästä nousta....mutta kun vaihtoehto on lopullinen periksiantaminen, niin mikäs teet :)  Joten vielä kerran, pojat (ja tytöt) - yritetäänpä taas uuden viikon ollessa edessä pistää vähän liikettä nivusiin.


2 comments :