Ensimmäinen blogikirjoitus tälle vuodelle....voiko olla edes totta?
Jotenkin siinä vain kävi niin, että tuon lokakuisen lomamatkani jälkeen katosi mojoni jonnekin. Niin mielettömän hienoa oli käydä pitkästä aikaa "kotona" jenkeissä - mutta olinkin jo vähän etukäteen arvellut, että millainenkohan tunnemyrsky siitä mahdollisesti seuraisi. Se, että on kerran elämässään (no, kahdesti) saanut onnekseen asua paikassa joka tuntui täysin kodilta; ja se, että sieltä on ollut pakko lähteä pois...ja lopulta tämä, että pääsi yli 10 vuoden tauon jälkeen kotikonnuilleen. Näin ystäväni lapset, joista toinen oli alle vuoden ikäinen kun lähdin takaisin Suomeen! Kävin tutuissa paikoissa, joista moni ei ollut juurikaan muuttunut... Hengitin kuuman kosteaa eteläisen Floridan ilmaa, enkä voinut käsittää miten hyvältä se tuntui. Kaliforniassa viiletimme ystäväni kanssa pitkin freewayta vuokra-autolla ja mietin, etten muistanut koska viimeksi olin ollut niin onnellinen kuin siellä liikenneruuhkassa! Tuijotin hotellihuoneen ikkunasta auringonlaskua ja ajattelin, miten muistaisin sen hetken ikuisesti. Istuin tunnin ajan keskustellen elämäni miehen kanssa vankilan vierailuhuoneen lasipleksi välissämme, ja ihmettelin miten tämä kaikki voi tuntua niin normaalilta ja luonnolliselta.
On ollut vaikea jatkaa elämää tuon matkan jälkeen ja yrittää hyväksyä se, että arki jatkuu niin rapakon takana kuin täälläkin samaa rataa ja yhtä pelottavan nopeasti. Pimeä loppuvuosi ja yhä jatkuva talvi ovat pitäneet kuristuksessaan, enkä ole jaksanut nostaa itseäni (vielä) tästä suosta. Olen antanut itselleni luvan nukkua, nukkua, nukkua...ja selvitä työpäivistä reippaasti, vaikka silläkin saralla on ollut vaikeaa esimiehen vaihdoksen myötä. Elämän pieniä iloja ovat olleet vartin mittaiset puhelinkeskustelut Kalifornia-miehen kanssa, silloin tällöin näkyvä aurinko, jonka laskiessa näin talviaikaan saa uskomattomia kuvia....ja ah, hyvät yönunet omassa sängyssä, turvallisesti peittojen alla!
Ensi viikolla täytän 50 vuotta. Minulla ei edelleenkään ole minkään sortin ikäkriisiä, mutta elämän rajallisuus pakostakin tulee jotenkin todellisemmaksi, kun tällainen numero on jo plakkarissa! Olen miettinyt, että tämä viidenkympin rajapyykki on oiva tilaisuus ja oikea hetki ikäänkuin aloittaa alusta; tehdä tulevasta elämäni "toisesta puoliskosta" sillä tavalla merkityksellisempi itselleni, että taas alkaisin pitää huolta itsestäni ja etsisin sen positiivisemman Zellan tämän päämäärättömän haahuilun sijaan.
Olen miettinyt myös uuden blogin aloittamista; se saattaa tuntua vähän hassulta idealta ottaen huomioon nämä viime aikojen todella harvat kirjoittelut....mutta jollain tavalla olisi raikastavaa jättää tämä blogi taakseni, ja aloittaa 'after fifty', toinen elämäni, uudessa blogissa.
Palailen asiaan siis viimeistään huhtikuun aikana linkkaamalla uuden blogiosoitteen tänne...ja toivon mukaan saan kipinän taas bloggailla enemmän jatkossa.
Ihanaa kevään odotusta!
