Viime aikoina on tullut muisteltua viidentoista vuoden takaista eloani Manchesterissa, Englannissa -- ei siksi, että sitä juurikaan kaipaisin, vaan siksi, että kun nyt olen työnhakuani laajentanut reippaasti taas Suomen rajojen ulkopuolellekin, niin Englanti on todennäköisten mahdollisuuksien rajoissa kielitaidon ja kokemuksen vuoksi. Sattuipa vielä niin, että minua on kuluneen parin viikon aikana kontaktoitu ja tavallaan head huntattu yhteen Briteissä avoimena olevaan työpaikkaan. Olen tällä viikolla suostunut -vielä käymättömään- puhelinkeskusteluun palkkaavan osapuolen kanssa, mutta sanotaanko nyt näin, että olen ainakin vielä tässä vaiheessa hiukan epäileväinen palkkauksen ja etujen suhteen.

Edellisessä blogissani kirjoitin useaan otteeseen siitä, kuinka sydämeni on ikuisesti Yhdysvalloissa - mutta miten mahdoton sinne on palata elämään, kun työluvan saanti tällaiselle tavalliselle tallaajalle on aika lailla mission impossible. Englanti taas paikkana ei minua kummemmin ole koskaan inspiroinut; en oikeastaan enää edes muista miksi juuri sinne aikoinaan muutin -- kyseessä oli varmaan sattumien summa, ison firman palveluksessa ollessani kohdalle osunut avoin työpaikka organisaatiossa jonne sitten päädyin halutessani pois Suomesta. Noiden kahden ja puolen vuoden aikana mitä silloin Manchesterissa asuin, tykkäsin kyllä kiireisestä työstäni ja kollegoistani, mutta en ollut erityisen ihastunut Englannin säähän taikka Manchesterin maisemiin. Muutenkaan en ole koskaan tuntenut vetoa siihen monia ihastuttavaan englantilaiseen maaseutuun, pubikulttuuriin, brittiaksenttiin taikka ns. viehättäviin cottage-tyyppisiin pikkutaloihin. Toisaalta, muistojani ajastani Manchesterista värittävät vahvasti juuri noihin aikoihin sattuneet menetykset perheessäni Suomessa - olin psyykkisesti täysin hukassa ja luulen etten toiminut oikein täysissä voimissa -- moni asia tuntui varmasti harmaammalta kuin olisi tuntunut toisenlaisessa henkisessä tilanteessa. Kun sitten sain työpaikan Floridasta ja jätin Brittein Saaret taakseni, ei riemulla ollut rajoja enkä koskaan tulevina vuosina kaivannut Englantiin takaisin.

Entisiltä kotikulmilta (Didsbury, Manchester)

Nyt kun olen ollut 15 kuukautta työttömänä, tulee kuitenkin mietittyä jo sitä, että JOS nyt jossain vaiheessa kävisi niin, että saisin työpaikan Englannista....niin miten voisin kieltäytyä ? Katsoin jokin aika sitten televisiosta dokumentin, jossa kerrottiin miten irlantilainen nuori sukupolvi joutuu pakon edessä muuttamaan ulkomaille siitä yksinkertaisesta syystä, että Irlannissa ei ole työpaikkoja. Jäin miettimään miten kauheaa se mahtaakaan olla - itsehän olen aina halunnut pois Suomesta - mutta esim. jenkeistä pakkomuutto takaisin Suomeen oli (ja on) elämäni suuria tragedioita, joten ymmärrän miten surullista on jättää taakseen paikka, jonka tuntee kodikseen ja jossa haluaisi elää lopun elämäänsä. Jos nyt saisin työpaikkatarjouksen Englannista, niin en mitenkään kuitenkaan voisi verrata tilannettani noihin mainitsemiini irlantilaisnuoriin; en toki inhoa Englantia, ja vaikka voisinkin listata heti viisi maata joihin lähtisin mieluummin kuin Englantiin, niin luulen että työn vuoksi olisin kuitenkin valmis Britteihin palaamaan. Ajattelen asiaa siitä näkökulmasta, että töissä oleminen on kuitenkin aina parempi kuin työttömyys (edellyttäen että työpaikka on mieluinen) ja elämässähän ei minkään tarvitse olla lopullista --- moni asia poikii toisia uusia asioita tulevaisuudessa, ja elämä on elämistä ja kokemuksia varten.

Katsellaan siis avoimin mielin tulevaisuuteen. Kenties päädyn lähtemään, kenties päädyn jäämään......kaipa se kohtalo ohjaa oikealle polulle.


Contemplating whether I'd be willing to relocate (again) to England if I should find a job there. As I've now been unemployed for 15 months and the unemployment percentage in Finland seems not to have even reached its peak yet, I'm actively looking elsewhere. I was contacted via LinkedIn by a potential employer in the UK and even though we haven't really even began proper discussions, this obviously makes me wonder about my life and my choices. I never really loved living in England when I resided there 15 years ago...but I don't think I hated it either.... and while my heart will always be in the United States, it is impossible to get a working Visa there - so should I just go where someone might be willing to hire me ?
I guess I'll leave it to fate and see where my path takes me.

Signs of summer

My Helsinki (amazing video)

This clip has been making the rounds here in the Finnish media this week; an aerial view of Helsinki, filmed from a helicopter. It begins right where I live, on Ferry Island - in fact, the very first view is my previous home street when you come inland from the beach -- I'm located only a couple of miles North now, but that particular street and area still melt my heart. Enjoy !

Pakko oli tännekin laittaa tämä Helsinkiä kuvaava video, joka on netissä parhaillaan kiertämässä. Video alkaa Lauttasaaresta, ja ihan ensimmäiset videon hetket ovat entiseltä kotikadultani - kamera ikäänkuin nousee rannalta kadulle ja etenee siitä sitten Lauttasaaren yllä ja kohti Ruoholahtea... Kuinka kaunis Helsinki onkaan kesällä !

May I Suggest - Every Breath I Take

I recently came upon a blog that is written by a 41 years old woman who was diagnosed with lung cancer late last year. She has never smoked and is a self-confessed health nut; a mother, a wife --- she could be any of us. There's still quite a strong assumption out there that lung cancer only hits smokers or ex-smokers, but more and more it also appears in people who have never smoked. 

One of the reasons Lisa decided to blog about her experience with lung cancer is that she hopes to spread awareness - the diagnosis for lung cancer often comes after the disease has already progressed quite far, and people do not necessarily have the knowledge to push their doctors for a lung CT if they have, say, a persistent cough. 

I would like to suggest this blog to anyone who wishes to join Lisa on her journey and/or learn and spread awareness for lung cancer:

EVERY BREATH I TAKE

Thanks, Diane Keaton !

Source

Minä kärsin bulimiasta jonkun aikaa teini-iässä. En muista sen jatkuneen kovin pitkään, mutta mieleeni ovat jääneet ne hetket, jotka kyyhötin pienessä vessassamme oksentaen juuri syömääni taikinaa tai kymmentä leipäpalaa. Jälkeenpäin kurkku oli kipeä ja häpeä suuri, mutta se ei estänyt minua aloittamasta koko kierrosta uudelleen seuraavana päivänä. En tiedä mistä syystä tämä episodi jäi niinkin lyhyeksi kuin se jäi - en usko sen kestäneen kauempaa kuin pari kuukautta - mutta olen todella onnellinen, että näin kävi. Toisaalta, en koskaan noiden vuosien jälkeenkään ole oppinut suhtautumaan ruokaan välinpitämättömästi tai terveesti, enkä rehellisesti sanoen usko, että koskaan opinkaan.

Olin hyvin yllättynyt, kun törmäsin Daily Mailissa artikkeliin, jossa eräs lempinäyttelijöistäni, Diane Keaton, kertoo uusinta muistelmakirjaansa mainostaessaan myös kärsineensä bulimiasta nuoruudessaan. Kuinka usein sitä kuvitteleekaan, ettei "sen- ja senlainen" ihminen VOI olla mitään muuta kuin itse täydellisyys. Diane Keaton, herttiset - hänkin on vain ihminen ! En toivo kenellekään minkäänlaista syömishäiriötä, en pahimmalle vihamiehellenikään - mutta kuinka lohdullista tavallaan olikaan lukea tämä artikkeli ja todeta, että nämä ongelmat ovat universaaleja riippumatta ihmisen statuksesta, ammatista ja maallisesta mammonasta. Miten herkkiä me ihmiset olemmekaan, miten haavoittuvaisia.

***
I was bulimic for a short while when I was in my teens. I don't remember exactly how long it went on, not for too long I think - but I do remember those less than wonderful moments spent crouching over the toilet in our little restroom, vomiting whatever huge amounts of food I had just eaten. Afterwards my throat hurt and I was ridden with guilt and shame, but that didn't stop me from doing the whole thing again the next day. I've no idea why or how I managed to stop binging and burging after a relatively short time -I don't think it lasted more than maybe couple of months- but I'm sincerely happy it ended when it did. Having said that, I've never learned to approach food with a healthy, nonchalant attitude after all these years - and I honestly, I don't think I ever will. 

I was truly surprised when I bumped into this article about Diane Keaton in Daily Mail. She's always been one of my favorite actresses and she just seems so, you know, together. Her (second, third ?) memoir is coming out soon and she's doing interviews to advertize the book, hence this interview - and here she opens up about here struggles with bulimia in her younger days. Isn't it fascinating how we often look at other people and think how perfect they must be, how completely out of reach from, say, eating disorders ? I mean, Diane Keaton ! I absolutely do not wish any eating disorders for anyone, not even my worst enemy - but somehow it was very comforting to find out that even Ms Keaton has had her fair share of this struggle - and has come out in the other side as a survivor. Interesting to me is also her comparison to addiction and about an addictive personality - rings a bell with me too.

Source

 

Pätkä haastetta

Tämän blogin ensimmäisen postauksen kommentteihin tipahti haaste Rouva L:lta. Kyseessä on se niin sanottu "11 -haaste", eli pitäisi ensin kertoa itsestään 11 asiaa, sitten vastata saamiisi 11 kysymykseen ja keksiä toisille uudet 11 kysymystä...ja vielä päätteeksi haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 seuraajaa. Huh !

No, koska olen saanut ja tehnyt tämän haasteen jo kahdesti aikaisemmin (toisissa blogeissa), niin nyt menen sieltä missä aita on matalin....eli vastaan vain saamiini yhteentoista kysymykseen. Sorry vaan :)

Asiaan:

1. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Eckhart Tolle: The Power Of Now.
Tätä kirjaa luen uudelleen ja uudelleen, se on tärkeä "oppikirja" itselleni, kun yleensä aina haikailen jonnekin muualle - olipa kyseessä joku toinen paikka tai aika. Luen mielelläni englannin kielisiä kirjoja ylläpitääkseni kielitaitoani, varsinkin nyt kun olen työtön enkä pysty käyttämään englantia päivittäin. 

2. Mikä elokuva on koskettanut sinua?
Näitä on useita, mutta juuri nyt mieleeni tulee Memoirs of a Geisha - en yleensä jaksa edes katsoa samoja elokuvia toistamiseen, mutta tämä elokuva aina vetää puoleensa ja saa minut takuuvarmasti pillittämään joka kerta :)

3. Käytkö teatterissa/kesäteatterissa?
Liian harvoin. Kyse ei ole siitä etteikö kiinnostaisi, mutta taloudellinen tilanne ei oikein tällä hetkellä salli mitään ylimääräisiä menoja.


4. Mitä juot ruoan kanssa?
Rasvatonta maitoa.


5. Kuunteletko radiota? Mitä radiokanavaa?
Outoa kyllä, minulla ei ole enää tapana kuunnella radiota - myin kaiken omaisuuteni pois kolme vuotta sitten, kun lähdin matkaoppaaksi...ja sen jälkeen en ole ostanut radiota/stereoita. Kuuntelen musiikkia iPodistani tai läppäriltä, ja toki näistä molemmista radio löytyisi - mutta jotenkin olen nyt kangistunut kaavoihini ja kuuntelen ainoastaan musiikkia, jota olen itse downloadannut.


6. Ketä suomalaista ihailet? Miksi?
En oikeastaan ihaile ketään tunnettua suomalaista; ihailuni ja kunnioitukseni menee tavallisille "arjen sankareille", jotka ovat keksineet positiivisen elämäntavan ja tekevät omasta elämästään elämisen arvoista :)


7. Katsotko ns. laihdutusohjelmia televisiosta? Mitä mieltä olet niistä? Joskus saatan katsoa Jutan Superdieettiä toisella silmällä, mutta harvemmin sitäkään. Mitä tulee laihdutukseen, niin vaikka ihmisten saavutukset motivoivat itseänikin, niin en ole dieetti-ihmisiä sinällään - uskon elämäntapamuutokseen eli hitaampaan kehitykseen ja pysyviin tuloksiin; kaiken maailmaan pikadieetit ovat mielestäni vähän kuin väliaikainen ratkaisu (vaikka toki olen itsekin näihin joskus sortunut).


8. Mitä syöt ja juot vappuna?
Vappu tuli ja meni; en juhlinut mitenkään enkä muista mitä söin ja join, ihan jotain arkiruokaa :)


9. Missä rauhoitut?
Ihan missä vain, meditaatio onnistuu pään sisällä paikasta riippumatta. Merenranta toki on ihanteellinen paikka hiljentyä hetkeksi..


10. Jos sinun pitäisi valita yksi ammatti (ei nykyistä), niin mikä se olisi ja miksi? Hmm....vain yksi ? Kirjailija.


11. Kuka poliitikko herättää sinussa luottamusta? 
En seuraa politiikkaa sen vertaa, että voisin tähän vastata - mutta noin pintapuolisesti sanoisin, että ihailen Jutta Urpilaisen sanavalmiutta. En ole nähnyt yhtäkään haastattelua tai esiintymistä, jonka aikana hän olisi edes tapaillut sanojaan; lauseet tulevat aina kuin tykin suusta. Lahjakkuus tuokin :)

Violated

Last night I woke up in the early hours to hear someone making noise in the stairway of my apartment building. They were on my floor - which is the top floor - and I assumed they were trying to make a very unfortunately scheduled visit to one of my neighbors, who, regardless of the ringing of the doorbell and banging on the mail slot refused to open the door. The noise subsided and I fell asleep after a while.

Just after 6 am I woke up again, this time to a strange thudding sound outside my door. At first I didn't remember the nightly intruder and thought he was long gone - I thought the cleaning lady had started a bit early and that she was carelessly swinging with her broom so that it hit my door slightly. Then the banging began. I shoot up off my bed and ran to the living room - my door to the stairway is adjacent to my living room, and even though the door itself is somewhat sturdy, there's hardly any insulation and the noise was pretty loud - not to mention scary. This person was literally banging my door with his fists and probably adding a few kicks in as well -- I thought for sure he would come through the door any minute.

I didn't know what else to do so I called the police (oh and I also grabbed a huge kitchen knife) My hands were shaking pretty badly when I was handling my cell phone, I'll tell ya that much ! The operator was trying to calm me down, telling me nobody could come through the door unless they actually had an axe (gee, thanks for that image) - and they said the patrol was on its way.

The cops took their sweet time to arrive, and when they did, the dude was gone. The officers said someone had passed them on their way to my building, so it could have been just the guy - or alternatively he finally got in to one of the other apartments because I heard a door open and close before the police arrived. My door was fine and there were no damages in the stairway....other than a puddle of pee in the elevator. Nice.

It is strange how violated one can feel after something like this. I wasn't really in any danger - they person was probably just drunk off his head or high on drugs, but I doubt he could've broken through my door.... However, when you are alone in your apartment and the noise is so loud, and you know there's someone inches away from you behaving violently...you can't help but wonder if something really bad is going to happen. My day was ruined and I now feel completely jumpy, even wondering if he'll come back tonight. We do have our main door locked at all hours downstairs, and you can get in only if you know the access code - so I'm hoping he was just some passer by who got in with the mailman and not with the actual code.

Phew.

***

Kutsumattomia vieraita rappukäytävässä yöaikaan - mikä pelottava tunne se onkaan, kun joku hakkaa ja potkii oveasi, ja uskot puolitosissasi hänen tulevan karmit kaulassa sisään kotiisi. Soitto poliisille, ja ikuisuudelta tuntuva odotus...jonka päätteeksi tyyppi rappukäytävästä on hävinnyt ja jälkeen on jäänyt vain virtsalammikko hissiin, yäk !

Olen muutenkin sellainen arkajalka, että vaikkapa jossain kesämökillä en millään uskaltaisi olla yksin yötä. Kerrostaloasuminen on sentään aina tuntunut suhteellisen turvalliselta, ja talossani on kyllä jatkuvasti lukossa oleva alaovi ja asukkaille ovikoodi....mutta olisiko tämä kaveri päässyt aamulehteä jakavan postinkantajan kyljessä sisään - toinen vaihtoehto se, että hän oli pyrkimässä naapuriin ja tiesi ovikoodin joltain aikaisemmalta vierailultaan.

Saa nähdä miten tänä yönä tulee uni silmään. Vähän on uupelo olo, ja varmastikin jokainen kolahdus rappukäytävästä saa pulssin nousemaan. Pahuksen häiriköijät !

Stay away !!

 

Definition of insanity

Yesterday marked probably around the 15th time in as many years that I saw the below notice on my laptop screen:

What did I do ? I laughed. I actually laughed....and felt more convinced than ever that it WILL happen one day anyway. One day I will return to the U.S. Yeah I'm insane.

The next thing I did I sort of just got on with my day as if nothing had happened. Moving on, not dwelling in it, but still, keeping up hope forever (yeah I'm insane !!)

Elämäntaparemontti, osa 85

Tasan vuosi sitten, eli juurikin toukokuun ensimmäisenä päivänä aloitin elämäntaparemontin - oli blogia ja paatosta ja uudet juoksukengät ! Olin ollut työttömänä kaksi kuukautta, ja vaikka työnhaku heti alkumetreistä oli käynnissä sataprosenttisesti ja uskoin myös töihin pian pääseväni, olin myös jotakuinkin innoissani siitä, että väliaikainen vapaus arkisista aikatauluista mahdollistaisi ihanteellisen treenirytmin (tyhjät kuntosalit ! ruuhkattomat lenkkipolut !). Extra-bonus: oli myös kevät, jihuu !

Projekti etenikin hyvin. Kevään, kesän ja syksyn ajan juoksin, treenasin salilla ja joogasin kotona. Kirjasin ruokailut Kiloklubiin, kuten myös liikunnat - seurasin kaloreita ja nautin siitä, miten asiat ikään kuin loksahtivat paikoilleen: olen aina rakastanut liikuntaa, ja tuo ilo palasi jälleen elämääni. Myös Kiloklubin käyttö sopi (ja sopii) minulle - jotenkin vain pysyn paremmin ruodussa, kun merkkaan ruokailut ylös ja näen konkreettisesti miten paljon kaloreita tulee kroppaan ja vastaavasti kuluu urheillessa.

Taisi olla lokakuuta, kun painoni oli pudonnut vajaat kahdeksan kiloa ja olin kivasti tiukentunut. En missään vaiheessa kokenut olevani dieetillä, ja liikunta toi psyykkisestikin hyvän olon, joten mistään väsymisestä tai kyllästymisestä ei ollut kyse....miksi sitten projekti tyssäsi ja aloin taas sabotoimaan itseäni ja kehitystäni ?

No, tekosyitähän aina riittää - mutta luulen, että asiaan vaikutti muutaman asian yhtälö: olin yhä työtön ja odottamatta vuokraisäntäni irtisanoi vuokrasopimukseni. Suorastaan lamaannuin kauhusta; miten ihmeessä löytäisin uuden vuokra-asunnon ilman työpaikkaa ? Mistä rahat muuttoon ? Mitä jos en koskaan löydä työpaikkaa ? Tuleeko minusta koditon ? Huolimatta siitä, että olin elämäntaparemonttini alussa aloittanut blogin juuri siitä syystä, että mitkään maailman tekosyyt ja arjen vastoinkäymiset eivät sitoutumistani horjuttaisi, annoin negatiivisuuden hiipiä mieleen ja jäin jotenkin surkuttelemaan tilannettani. Kuin ihmeen kaupalla löysin uuden vuokra-asunnon työttömyydestäni huolimatta, ja toisen ihmeen kautta sosiaalivirasto auttoi minua muuton kanssa - pääsin uuteen asuntooni tammikuun alussa. Ihmeellistä: isompi asunto, sama rakas asuinalue - kaikki siis kunnossa ? No ei.

Yleensä olen ihminen, joka muuttaa tuosta vain - olen asunut ympäri Suomea ja monet vuodet ulkomaillakin. Jostain syystä tämä viimeisin muuttoni, vaikkakin onnenpotku sinänsä, oli henkisesti vaikea ja vastoin odotuksiani kesti varmaan kolmisen kuukautta ennen kuin aloin tuntemaan tämän asunnon kodikseni. Maaliskuun alussa tuli täyteen myös vuosi työttömänä, ja tämä "vuosipäivä" kolahti kovaa - se tunne, että löydän varmasti vielä työpaikan, on vuoden kuluessa alkanut heikentyä.....kevään myötä on ollut ajoittain vaikea uskoa, että olen jo toista vuotta työttömänä !
Yllä mainittujen tekosyiden lamaannuttaessa minua enemmän ja enemmän, liikuin vähemmän ja vähemmän....ja kauhusta kankeana "seurasin sivusta" kun palasin vanhaan tuttuun selviämiskeinooni: ahmimiseen. Voilá -- huhtikuun puolessa välissä puolet pudotetusta painosta oli hiipinyt takaisin, ja mieli oli muutenkin maassa.

Onneksi tuli kuitenkin taas tämä kevät, ja onneksi olen aina noussut tuhkasta kuin Fenix-lintu konsanaan :) Onneksi yleensä minulle tulee aina jossain vaiheessa vastaan se raja, jolloin tajuan, että nyt on pakko tehdä jotain. Onneksi, onneksi ja onneksi olen nämä menneet kuukaudetkin jaksanut tehdä edes kävelylenkkejä näissä ihanissa merellisissä maisemissa, jotka jotenkin luovat uskoa ja toivoa siihen, että tästä taas noustaan.

Tällä hetkellä olen taas merkkaillut ruokailujani Kiloklubiin vajaan kahden viikon ajan, ja herätellyt henkiin liikkumista pikkuhiljaa. Olo alkaa selkeästi parantua auringonvalon lisääntymisen myötä, ja vaikka ensimmäiset juoksulenkit ovat olleet, hmm....haastavia....niin on se vain niin ihana fiilis kun tuntee heräävänsä eloon endorfiinien taas lisääntyessä !

Elämäntaparemontti on siis taas käynnissä, ja toistamiseen tuon sen bloggauksen puolelle mukaan. Tästä blogista löytyy tuolta ylhäältä Sporttaukset-sivulta viikottaiset liikunnat ja punnitukset, ja lisäksi kirjoittelen tähän aiheeseen liittyen juttua muutenkin.

Kyl se tästä taas :)

On my way back to a healthier me: after being miserable without exercise for months and succumbing back to unhealthy binge eating I have once again hopped back on the workout horse and healthy eating. The sun and the sea are my cheerleaders and I am so happy to be on the road to recovery again. Never give up.