Oh, Britannia

Viime aikoina on tullut muisteltua viidentoista vuoden takaista eloani Manchesterissa, Englannissa -- ei siksi, että sitä juurikaan kaipaisin, vaan siksi, että kun nyt olen työnhakuani laajentanut reippaasti taas Suomen rajojen ulkopuolellekin, niin Englanti on todennäköisten mahdollisuuksien rajoissa kielitaidon ja kokemuksen vuoksi. Sattuipa vielä niin, että minua on kuluneen parin viikon aikana kontaktoitu ja tavallaan head huntattu yhteen Briteissä avoimena olevaan työpaikkaan. Olen tällä viikolla suostunut -vielä käymättömään- puhelinkeskusteluun palkkaavan osapuolen kanssa, mutta sanotaanko nyt näin, että olen ainakin vielä tässä vaiheessa hiukan epäileväinen palkkauksen ja etujen suhteen.

Edellisessä blogissani kirjoitin useaan otteeseen siitä, kuinka sydämeni on ikuisesti Yhdysvalloissa - mutta miten mahdoton sinne on palata elämään, kun työluvan saanti tällaiselle tavalliselle tallaajalle on aika lailla mission impossible. Englanti taas paikkana ei minua kummemmin ole koskaan inspiroinut; en oikeastaan enää edes muista miksi juuri sinne aikoinaan muutin -- kyseessä oli varmaan sattumien summa, ison firman palveluksessa ollessani kohdalle osunut avoin työpaikka organisaatiossa jonne sitten päädyin halutessani pois Suomesta. Noiden kahden ja puolen vuoden aikana mitä silloin Manchesterissa asuin, tykkäsin kyllä kiireisestä työstäni ja kollegoistani, mutta en ollut erityisen ihastunut Englannin säähän taikka Manchesterin maisemiin. Muutenkaan en ole koskaan tuntenut vetoa siihen monia ihastuttavaan englantilaiseen maaseutuun, pubikulttuuriin, brittiaksenttiin taikka ns. viehättäviin cottage-tyyppisiin pikkutaloihin. Toisaalta, muistojani ajastani Manchesterista värittävät vahvasti juuri noihin aikoihin sattuneet menetykset perheessäni Suomessa - olin psyykkisesti täysin hukassa ja luulen etten toiminut oikein täysissä voimissa -- moni asia tuntui varmasti harmaammalta kuin olisi tuntunut toisenlaisessa henkisessä tilanteessa. Kun sitten sain työpaikan Floridasta ja jätin Brittein Saaret taakseni, ei riemulla ollut rajoja enkä koskaan tulevina vuosina kaivannut Englantiin takaisin.

Entisiltä kotikulmilta (Didsbury, Manchester)

Nyt kun olen ollut 15 kuukautta työttömänä, tulee kuitenkin mietittyä jo sitä, että JOS nyt jossain vaiheessa kävisi niin, että saisin työpaikan Englannista....niin miten voisin kieltäytyä ? Katsoin jokin aika sitten televisiosta dokumentin, jossa kerrottiin miten irlantilainen nuori sukupolvi joutuu pakon edessä muuttamaan ulkomaille siitä yksinkertaisesta syystä, että Irlannissa ei ole työpaikkoja. Jäin miettimään miten kauheaa se mahtaakaan olla - itsehän olen aina halunnut pois Suomesta - mutta esim. jenkeistä pakkomuutto takaisin Suomeen oli (ja on) elämäni suuria tragedioita, joten ymmärrän miten surullista on jättää taakseen paikka, jonka tuntee kodikseen ja jossa haluaisi elää lopun elämäänsä. Jos nyt saisin työpaikkatarjouksen Englannista, niin en mitenkään kuitenkaan voisi verrata tilannettani noihin mainitsemiini irlantilaisnuoriin; en toki inhoa Englantia, ja vaikka voisinkin listata heti viisi maata joihin lähtisin mieluummin kuin Englantiin, niin luulen että työn vuoksi olisin kuitenkin valmis Britteihin palaamaan. Ajattelen asiaa siitä näkökulmasta, että töissä oleminen on kuitenkin aina parempi kuin työttömyys (edellyttäen että työpaikka on mieluinen) ja elämässähän ei minkään tarvitse olla lopullista --- moni asia poikii toisia uusia asioita tulevaisuudessa, ja elämä on elämistä ja kokemuksia varten.

Katsellaan siis avoimin mielin tulevaisuuteen. Kenties päädyn lähtemään, kenties päädyn jäämään......kaipa se kohtalo ohjaa oikealle polulle.


Contemplating whether I'd be willing to relocate (again) to England if I should find a job there. As I've now been unemployed for 15 months and the unemployment percentage in Finland seems not to have even reached its peak yet, I'm actively looking elsewhere. I was contacted via LinkedIn by a potential employer in the UK and even though we haven't really even began proper discussions, this obviously makes me wonder about my life and my choices. I never really loved living in England when I resided there 15 years ago...but I don't think I hated it either.... and while my heart will always be in the United States, it is impossible to get a working Visa there - so should I just go where someone might be willing to hire me ?
I guess I'll leave it to fate and see where my path takes me.