How much does our attitude affect our life, really - even when it comes to different physical or emotional symptoms and how strong they are ?

I had a miserable June and mostly decided it was due to my PMDD and the consequent lack of exercise. I was determined not to have July turn out the same, and this happened: I had zero physical symptoms prior to my period in July -- my period actually started three days early (bizarre in itself as I usually am like a clockwork), and it caught me by surprise because honestly, there were no cramps and no migraines, nothing. The period ended up lasting a whopping 12 days though -- but it was not a normal period throughout that time so I'm thinking I'll see how August goes -- it might be that I need another checkup just to see if the polyps have returned....or whether the doc might think I'm starting to show symptoms of perimenopause.

I started working out again in the last week of June and have kept it up throughout July, slowly increasing the amount and intensity -- and this probably made a huge difference in that I did not have much emotional/mental problems either prior to my period in July. It's never without all the symptoms, but I had it quite easy to focus on the fact that any sadness and/or the occasional bout of annoyance/aggression I had was due to my hormones.....I didn't let myself sink in it, not dwell in it.

Summa summarum: July has been good, very good.

The downer with the long period is that I again have only nine days till my next period - although, maybe the cycle may be a bit messed up now, I don't know - it makes me feel like this life is all about being on alert and trying to focus, focus, focus every day on positive vibes, not being able to forget about the damn mentstruation for one hot minute. However......even now, I feel really good -- I've had some minor tantrums this week, with myself I mean; petty little stuff like almost bursting to tears when dropping a fork twice, ha -- but then, I catch the emotion and really just have to laugh at myself. Ah, to be a woman !

And with that said, I'm heading out for a run now. 

Bring it on, August - I'm ready & roaring !

 

Pitkä kuuma kesä (strange summer)

Tämä kesä on ollut aivan erilainen kuin viime kesä. Tänä kesänä olen ollut työttömänä jo niin pitkään, kohta 17 kuukautta, että ehkä siitä syystä en osaa nyt nauttia lämpimistä säistä ja auringosta, vaan odotan jo syksyä -- jossain mieleni sopukoissa siis uskon vielä, että työpaikka löytyy kyllä kun syksyllä taas ihmiset (työnantajat) palaavat lomiltaan....mutta toisaalta, eihän minulla ole mitään rationaalista syytä tähän uskoa. Elämä on niin sattumanvaraista, eikä työttömyystilanteeseen ole oikeasti odotettavissa parannusta ennen ensi vuotta - joten on hyvin mahdollista, että omakin työttömyyteni jatkuu vuodenajan vaihtumisesta huolimatta.

Viime kesänä hilppasin lähestulkoon rannalla olevasta asunnostani miltei päivittäin omalle pikkurannalleni ottamaan aurinkoa. Auringonotto on kuulunut kesääni olennaisena osana aina ! Se tunne, kun iholla lämmittää tuo kultainen mollukka, ja korvissa suhisee kesätuuli aaltojen liplattaessa vieressä, ah. Tänä kesänä ? Ei kiinnosta yhtään ! Asun luonnollisesti aivan meren tuntumassa nytkin, saarella kun olen -- mutta ajatus siitä, että menisin makoilemaan tuonne kuumuuteen hikisenä pallerona ja tunnollisesti aikaa ottamalla sen 3-4 tuntia itseäni grillaisin, tuntuu todella vastenmieliseltä. Osasyynä voi olla se, etten ole yhtä hyvässä fyysisessä kunnossa (vielä !) kuin olin viime kesänä....ja myös se, että nykyinen asuntoni on aamuauringon suuntaan, eli joka aamu noin kuuden jälkeen aurinko alkaa porottaa kohti ikkunoitani, ja taloni jää varjon puolelle vasta iltapäivän puolella.....joten vaikka rullaverhoni ovat tiiviisti kiinni, on asunto silti hiostava - tämä ällöttää minua ja jotenkin aiheuttaa sen, että ajatus ulkona hikoilemisesta tuntuu lähinnä kidutukselta. Parvekkeella pyykkejä ripustaessani haluan takaisin sisälle mahdollisimman pian, ja salille kävellessäni yritän kiiruhtaa salamannopeasti. Juoksulenkit, vaikkakin harrastuksena yksi lempilajeistani, ovat joskus silkkaa kärsimystä ihan vain sen vuoksi, että inhoan yli kaiken kuumassa juoksemista - parin viime viikon aikana onkin ollut haasteellista yrittää juosta ennen kuin lämpötilat kohoavat taivaisiin, kun aamusta on jo niin lämmin.

Tämä on ihan typerää, sillä nythän kuitenkin pitäisi elää hetkessä, ja normaalisti rakastan kesää yli kaiken.....se, saanko töitä syksyllä vai en, on vasta tulevaisuutta, ei tätä päivää. Tällä hetkellä on kaunis kesä, tätä lämpöä ja aurinkoa tulee vielä ikävä lokakuussa.....mutta jostain syystä nyt ei vain iske rusketuksen hankkiminen, rantakassin roudaaminen taikka aikataulujen kanssa sumpliminen: milloin menen salille tai lenkille jos aion myös rannalle -- en koskaan pysty urheilemaan auringonoton jälkeen, joten jos suunnitelmissa olisi päivä rannalla, pitäisi urheilut suorittaa anivarhain....mutta koska nukun miten sattuu ts. usein saan unen vasta pikkutunneilla, en kertakaikkiaan jaksa nousta viiden tai kuuden aikaan salille/lenkille. Nautin myös siitä, että saan rauhassa syödä aamupalani lukien samalla uutisia ja sähköposteja ja blogeja -- ja sitten, parin kolmen tunnin päästä aamupalasta lähden lönkyttelemään sinne salille.

Kummallista. Ehkäpä kuitenkin vuosien rannalla makaamisen jälkeen (eh, Suomen lyhyet kesät siis) tämä kesä saakin mennä nyt näin. Iho kiittää, kun sitä ei altisteta auringolle tuntikaupalla - mitä siitä, etten ole ruskettunut ! Ja jos kerta inspiraatio on suurempi juuri nyt salilla vääntämiseen ja lenkkeilyyn, niin eihän se todellakaan ole paha asia - ja ylimääräisenä bonuksena mainittakoon se, että kun salille menee puolenpäivän maissa, niin siellä on näin helteillä tuskin ketään muita ! Parhautta on saada treenata melkein yksin ilman mitään ruuhkia.

Nautitaan nyt siis tästä kesästä näin - ilman stressiä siitä, mitä "pitäisi" tehdä...ja seuraamalla omaa fiilistä iloiten tästä liikuntahimosta ! 

****************

Usually I love summers and can't spend enough time out on the beach getting tanned, enjoying the lovely sun and sea breeze, listening to the sounds of nature and just...chilling. Summer fills me up in more ways than one, gives me strength to face the impending fall and winter. I could easily live somewhere with endless sun and heat - in fact, that would SO be my preference if I had any say in the matter.

It is therefore extremely bizarre that right now I am unable to enjoy the summer. I find the heat uncomfortable, I have no desire to go to the beach or to lay in the sun - I feel generally annoyed with the forecast which promises more and more of these hot summer days in the horizon. September, where are you ?

I think this extraordinary and (hopefully) temporary change in my mindset must be due to the fact that I've been without work now for nearly 17 months - somehow I just want to fast-forward time so that the vacation times will be over, and the companies start hiring again. Obviously I have no way of knowing whether my luck will change with the job hunt even if the season will...but I just want to at least be able to to do something about it. Right now there are almost zero jobs that I can apply for...and I am extremely antsy about not having many prospects pending.

The good thing is that I do feel like working out, so with no "beach schedule" to follow I can just freely find my way to the gym when most people are out and about enjoying the summer...and surely this is not a bad thing. And, as an extra bonus my skin will thank me later for not being barbequed for hours and hours on end this summer. Hey, at least this is different to my usual summer routines - so why not just enjoy it and embrace it as a new experience :)

 

Kiitos kuvavinkistä Sari :)

July 17th

I can't wrap my head around this.

That in this day and age....you can board a plane in Amsterdam - a civilian jet, for civilian people - heading to Kuala Lumpur...kids, adults, folks such as you and I....and be shot down. Shot down in the skies of Europe.

It's almost like a flashback to 9/11 - like how the hell is this even possible ? How do things like this happen in this world ? 

All those beautiful, innocent people. RIP.


Below, photo from Daily Mail:

Mo, Otis and Evie Maslin from Australia. They were traveling with their grandfather. I can't look at this picture without crying. I'm so angry, and scared too. Where are we headed ?
 

Good place

What a difference a week or two of constant exercising makes - wow. I'm heading towards my period this Friday, but after working out frequently last week and the week before with a pretty good diet too I am feeling SO good right now, and even feeling positive for the future (with no rational reason to feel this way as I don't really have much going on on the job front or otherwise).

Even Yahoo seems to agree with me, haha:

Which, brings me to this --->

This is so, so important - it's all in the basics when you want to improve your well being. I need to print this out and put it up on the wall so that I can see it first thing every single morning :)

Have an amazing week !

Mama

My mother would be 74 years old today. She chose to leave this life behind 16 years ago at the age of 58 and even though time has healed a lot of wounds, I sometimes still catch myself thinking how amazing it would be to talk with her, to have that unconditional love in my life, to have someone to call two or three times a week.

Mostly though, these days, I am happy for the memories I have - from an early age I had some sort of a hunch about losing my mother, and so during many of our moments together I actually was very present and memorized those moments carefully. Now it is easy to just close my eyes and go back to particular moments and smile at the sweet memories.

Happy Birthday Mama. Your bunny loves ya.

PMDD: elämäni myrskyn silmässä

Kuukautiseni alkoivat, kun olin 11-vuotias. Jo silloin ajattelin, miten epäreilua oli saada tämä "kirous" päälle noin aikaisessa vaiheessa - olinhan vielä pelkkä lapsi tuolloin. Heti alusta saakka oli selvää, että menkkojen mukana ei tullut ainoastaan muutama päivä ohimenevää epämukavuutta, vaan järkyttävät alavatsa ja -selkäkivut, turvotus ja pahoinvointi. Olin heti alussa, viidesluokkalaisena, usein pois koulusta kuukautisten kaksi ensimmäistä päivää, koska kivut olivat sietämättömät ja jokaisen veskissä käynnin jäljet kuin olisin teurastamossa käynyt - anteeksi vain suorasukainen vertaus. Menkat kestivät -ja ovat kestäneet koko ajan eli nyt 35 vuoden ajan- aina 6-8 päivää, ja tulevat yhä miltei päivän tarkkuudella oikeaan aikaan kuukaudesta.

En muista ala-asteelta kovinkaan dramaattisia mielialan muutoksia, mutta toisaalta, kun nyt mietin joitain tapojani ajoittain reagoida asioihin, en voi olla ajattelematta että merkit olivat ilmassa jo tuolloin. Teini-ikään mennessä mielialat heittelehtivät jo rajusti, ja olin lukioaikana koulusta pois varmaan yli puolet lukuvuodesta -- psyykkiset oireet olivat tuolloin todennäköisesti hormonitoiminnan ollessa vauhdissa myöskin pahimmillaan. En kuitenkaan osannut -eikä äitinikään osannut- yhdistää tuota selittämätöntä ajoittain tulevaa ahdistusta ja masennusta kuukautisiin -- en muista meidän koskaan varsinaisesti edes puhuneen PMS-oireista, mitä nyt sitä normaalia leikinlaskua pahasta tuulesta ja älyttömästä turvotuksesta. Teini-ikä on monelle vaikeaa aikaa, ja meillä oli perheessä muutoksia muutenkin: oli avioeroa, muuttoa, kuolemaa, draamaa. Oliko siis ihme, että herkempi siinä vähän heittelehti tunnemyrskyssä aikuista itseään etsien ?

PMS-oireet tulivat vuosien myötä vähän vitsiksikin: kaikkihan me heitämme joskus hurttia huumoria sekä mies- että naisporukassa naisten päivistä ja siitä, miten näennäisen normaali nainenkin voi muuttua suorastaan hirviöksi tiettynä kuukauden aikana. Olin jo päälle kolmekymppinen, kun eräs työkaverini, joka oli myös hyvä ystäväni, kysyi minulta, olenko huomannut kuinka paljon muutun ihmisenä kuukautisia ennen. Myönsin itsekin asian, ja tuossa vaiheessa aloin miettimään asiaa hiukan tarkemmin. Töissä oli juuri tullut lähetettyä johtotasolle pari tulikivenkatkuista sähköpostia -toki aiheesta, mutta jälkikäteen hoksasin että olin ollut viestejä lähettäessäni PMS-vaiheessa....ja luin viestejä sitten "rauhallisempana ajankohtana" kyllä pikkuisen kylmä hiki otsalla ajatellen, että miten ihmeessä uskalsin noin kirjoittaa, mitä jos olisin saanut varoituksen tai potkut ? Tulevina vuosina aloin myös ihmetellä, että olinko sairastunut tai sairastumassa masennukseen, koska ajoittain olin t o d e l l a alamaissa ja kaikki mielenkiinto harrastuksiini tai sosiaalisuuteen katosi kuin pieru Saharaan. Asuin Floridassa, ja saatoin esim. viettää kauniin viikonlopun sängyssäni sälekaihtimet kiinni, koska kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Mutta koska olin menettänyt kaksi perheenjäsentä ja muita sukulaisia lähimenneisyydessä, ajattelin että on vain normaalia olla alakuloinen toisinaan.

Vuosien kuluessa aivan viime vuosiin saakka juoksinkin välillä työpaikkalääkärissä ja ajoittain yksityisillä psykologeilla ja psykiatreilla - etsin vastausta, jonka avulla voisin jotenkin ratkaista tämän arvoituksen. Luonnollisestihan, kun saavuin lääkärille yleensä juuri "pahimpaan" aikaan ja minua pyydettiin täyttämään masennusseula, sain tulokseksi aina pistemäärät joiden mukaan lääkäri kertoi diagnoosiksi keskivaikean tai vaikean masennuksen. Kerran diagnoosi oli PTSD (joka tosin voi olla tottakin liittyen menneisyyteeni) Yritin itsepintaisesti vakuuttaa, että en aina tuntenut oloani tällaiseksi, en siis voi olla masentunut  ---- tein kerran jopa muistaakseni testin, jossa yritettiin selvittää olisiko minulla sitten mahdollisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö (vastaus: ei). Lääkärissä juokseminen ei tuottanut minkään valtakunnan tulosta, sillä en koskaan suostunut aloittamaan SSRI-lääkitystä jota minulle oltiin heti vartin vastaanoton jälkeen tarjoamassa -- olisin hyvinkin mieluusti kokeillut terapiaa, mutta siihen taas ei Suomessa vähällä kummalla aleta ilman lääkitystä (eikä itselläni ollut/ole taloudellisia resursseja), joten ainoastaan pari kertaa olen käynyt ne ns. ilmaiset viisi kertaa psykogilla -- tulos on aina näiden juttutuokioiden jälkeen, että en ole masentunut, vaan pikemminkin ulkoisten olosuhteiden ja menneisyyden tapahtumien johdosta "ajoittain masentunut" ja ehkä osittain PTSD-oireinen.

Sitten, vuoden 2011 alussa eräs psykiatri tajusi kiinnittää huomiota kertomukseni siihen osaan, jossa tuskastuneena ihmettelin, miksi tämä ns. masennus tulee vain ajoittain. Suu auki kuuntelin "uutta" diagnoosiani PMDD ja mietin miten ihmeessä en ollut itse osannut tätä ajatella ! PMDD on Suomessa -ja aika laajalti muuallakin- vielä niin uusi oireyhtymä lääkäripiireissäkin, ettei siitä oikein tiedetä vielä paljoa - ja jotkut piirit eivät edes usko, että se on oikea "sairaus". Näin maallikon sanoin kyse on siitä, että noin 7,5% naisista hormonitasot heittelehtivät todella rajusti kuukautiskierron luteelivaiheessa (1-2 viikkoa ennen kuukautisia) ja tämä heittely on jotenkin yhteydessä aivojen serotoniinitasoon, joka puolestaan putoaa dramaattisesti (mutta vain hetkellisesti) kuten normaalisti masentuneilla (ei-hetkellisesti). Hoitokeinona käytetään jälleen kerran SSRI-lääkitystä, mutta sitä voi halutessaan ottaa vain puolet kuukaudesta, eli pari viikkoa ennen kuukautisten alkua -- lääkitys toimii eri tavoin ihmisen aivoissa kun kyseessä on PMDD eikä ns. oikea masennus; normaalistihan kun ihminen aloittaa lääkityksen masennukseen, vaikutusta voi joutua odottamaan viikko- tai kuukausikaupalla; PMDD:n ollessa kyseessä lääke vaikuttaa kuulemma heti --- en edes yritä ymmärtää miksi näin on, mutta jotkut ovat kuulemma saaneet avun näin (avainsana JOTKUT, merkittävää helpotusta ei tämä lääkitys ole tuonut).

Muita hoitokeinoja, radikaalimmasta päästä: hysterektomia, jossa poistetaan sekä kohtu että munasarjat. Itsehän yritin taannoin saada kohdunpoistoa, koska näiden tavanomaisten kuukausittaisten fyysisten oireiden lisäksi (joudun syömään reseptillä saatavia särkylääkkeitä, ja silti joskus makaan kaksi päivää sängyssä tuskissani) sain pari vuotta sitten vaivoikseni myös ns. kakkosmenkat (toiset niukemmat menkat heti oikeiden perään). Minulle tehtiin kuitenkin vain hysteroskopia, eli poistettiin vain polyyppeja. Kohdunpoisto ei toki varsinaisiin psyykkisiin PMDD-oireisiin olisi vaikuttanutkaan, mutta olin jo helisemässä fyysistenkin oireiden kanssa....jotka tosin nyt näyttävät vähän rauhoittuneen tuon maaliskuisen leikkauksen jälkeen. Mutta palatakseni hysterektomiaan: olen miettinyt tätä vaihtoehtoa vakavasti, koska edelleenkään en halua koskea SSRI-lääkkeisiin (toinen tarina, ja täysin oma valintani) -- mutta jokin vielä jarruttelee....ensinnäkään en tietysti tiedä, että saisinkokaan ao. leikkausta...ja toisekseen, moni nainen jolta on poistettu munasarjat, on samalla menettänyt kaiken kiinnostuksensa seksiin --- ja vaikka se saattaakin kuulostaa hassulta -varsinkin tällaisen ikisinkun suusta- niin en ole aivan vielä valmis siitä puolesta luopumaan. Valintoja, valintoja.

Nykyisellään elämäni on tätä: kaksi viikkoa ennen kuukautisia mieliala romahtaa täysin -- en pysty tätä edes kuvailemaan kunnolla, koska vaikutus on niin kokonaisvaltainen. Fiilis saattaa heitellä yhdenkin päivän aikana tosin niin, että hetkellisesti näen jossain jonkun toivon pilkahduksen, mutta seuraavassa hetkessä en näe elämässäni mitään toivoa, ei mitään odotettavaa (mikä nyt toisaalta on tottakin tämän työttömyyden ja sen myötä kasvavan erakoitumisen kanssa, heh). Kun tätä masennusta on jatkunut pari viikkoa ja menkat vihdoin alkavat, olo helpottuu 2-4 päivän ajaksi. Aikaisemmin helpotus ja normaali olotila kesti yli viikonkin, mutta viime aikoina sama sykli alkaa näyttäytyä miltei heti: kun on menossa menkkojen viides tai kuudes päivä, tai aivan heti kuukautisten loppumisen jälkeen: täydellinen mielialan romahdus jälleen. Olen aivan äimänä, koska huomaan itse yhtäkkiä vaikkapa koneella ollessani, että nyt tulee itku -- enkä tiedä miksi. On vain todella paha olo, ja aika karmeaa on tajuta, että menkat loppuivat juuri....eli seuraaviin kuukautisiin on kolmisen viikkoa aikaa - ja psyykkiset oireet alkavat tällä hetkellä jo satunnaisesti heti kierroksen alussa. Normaalipäiviä ei pahimpina kuukausina ole enää kuin ne 2-5.

Fiksumpi voisi ajatella, että no hyvä tavaton nainen, kokeile nyt edes sitä SSRI-lääkitystä -- voiko siitä haittaakaan olla ? En tiedä milloin (mahdollisesti) taivun....vai odottelenko suosiolla jo elämäni tässä vaiheessa jo sitä, että vaihdevuodet saapuvat omine oireineen muutaman vuoden sisällä, ja niiden jälkeen ehkä elämä tasoittuu. Itsepintaisesti yritän ja yritän liikunnan ja ruokavalion avulla edesauttaa oireiden rauhoittamista - mutta joskus tämä on taistelu jota ei voi voittaa; käyn tavallaan sotaa itseni ja kroppani/pääni kanssa; rationaalisesti ajatellen tiedän mistä on kyse, mutta kun olen sen mustan pilven alla, myrskyn silmässä, en aina pysty toimimaan rationaalisesti.

 

 

Source

Kalo Mina !

Heinäkuu; kuukausista parhain ! Tosin tällä hetkellä kalenteriin katsominen ei paljoa auta, kun näin aamupäivällä(kin) on ulkona niin hämärää (ja kylmää !), että sisätiloissa saa olla valot päällä ja ulos lenkille lähtö lähinnä ahdistaa.

Toivon heinäkuulta parempaa fiilistä, enemmän energiaa, säännöllisiä yöunia. Ja aurinkoa, aurinkoa !
Haluan reipastua, haluan voittaa tämän kuukausittaisen pirulaisen, joka lamaannutti minut kesäkuussa, ja jonka kynsistä yhä yritän epätoivoisesti irtaantua. Ensimmäinen askel: tänään kävelylenkille ja kotona joogaamista....huomenna salille. Ei enää suunnitelmia huomiselle, ei oman vastuun väistelyä - jos en kerran suostu kokeilemaan PMDD-vaivoihini lääkitystä, niin vähin mitä voin tehdä, on säännöllinen liikunta jotta saan kropassani endorfiinit liikkeelle. Vamos !

July, my favorite month. It doesn't much feel like summer right now though - it is so gloomy (and bloody cold !) outside that I actually have to have the lights on indoors at noon ! I am longing for sun and warmth, lets hope July will bring some.....Meanwhile, I am trying to walk the talk and get moving in order to keep my head in a better place - I don't think I have a choice since I don't see medication (SSRI) as an option. Let's go !

Kalo Mina - have a happy July !