Hengissä ollaan, vaikkei blogin puolella paljoa elämää näykään! Joka vuotinen kaamosmasennus lienee saanut hyppysiinsä, sillä hädin tuskin pääsee aamulla sängystä ylös ja töihin - onnekseni meillä on liukuva työaika, joten tänäkin aamuna raahauduin toimistolle vasta puoli kymmenen jälkeen. Menin eilen yhdeksältä nukkumaan, joten vaatimattomasti tuli vedeltyä sellaiset 11 tunnin yöunet viime yönä! Tässä mennään näemmä ääripäästä toiseen kun toisinaan ei saa ollenkaan nukuttua, heh.

Edellisen blogipostauksen jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä - esimerkiksi tuli hengattua yllä näkyvän kuvan maisemissa Kaliforniassa (kuva Long Beachilta Los Angelesin kulmilta), sekä vietettyä viikko ystävien luona entisillä kotikulmilla Floridassa (alempi kuva). Sitä ei voi sanoin kuvailla, miten ihanaa oli olla taas jenkeissä...näinkin pitkän ajan jälkeen tuntui kuin kotiinsa olisi palannut, ja Kalifornia oli, jos mahdollista, jopa Floridaa mieleisempi paikka. Molemmissa osavaltioissa oli lämmintä ja aurinkoista, mutta Floridassa oli kosteus huipussaan kun taas länsirannikolla oli kuivempi ilma, ja lämpötila saattoi laskea päivän 30 asteesta illalla 15 asteeseen. Mutta se valo...ja lämpö, voih!

Tapasin luonnollisesti myös Kalifornia-miehen ensimmäistä kertaa livenä. Valitettavasti ennen matkaani ehti tapahtua jotain ikävää....ja mies pidätettiin vain lyhyen vapauden jälkeen. Jouduin siis tapaamaan hänet vankilavierailulla. Tästä kaikesta voisi tietysti kertoa enemmänkin, mutta riittäköön tämä tällä kertaa: asia ei ole mustavalkoinen, ja tämä ihminen on kuitenkin minulle tärkeä edelleen. Katsomme päivä kerrallaan, mitä tulevaisuus mahdollisesti meille tuo tullessaan. Kirjoittelen tästä joku toinen kerta lisää.

Saan edelleen tasaisin väliajoin kommentteja kolmen vuoden takaiseen postaukseeni aiheesta PMDD:   Elämäni Myrskyn Silmässä. Pahoittelen, etten aina ehdi paikalle vastaamaan kommentteihin - kunhan tästä kaamoksesta jälleen selviän, niin tarkoituksena on tehdä uusi kirjoitus aiheesta. Tänä vuonnahan saatiin uutta tutkimustulosta julkaistuksi ja tämän tutkimuksen mukaan on paljastunut, että meillä PMDD:stä kärsivillä olisi ihan geenitasolla jonkin tason poikkeama liittyen siihen, miten reagoimme hormonaalisiin muutoksiin. En ole kovin tarkasti aiheeseen vielä itsekään perehtynyt, mutta ohimennen otsikon ja juttua vähän tutkittuani ainakin toivoisin, että tämä tarkoittaisi hoitomuotojen kehittymistä....itselläni on viimeisen vuoden ajan ollut aika vahvasti se fiilis, että tähän ei apua löydy ja että on vain selvittävä itsekseen. Toivoa siis kuitenkin ehkä on!

Enää neljä viikkoa siihen kun päivä alkaa taas pitenemään....ja uskoisin, että tämäkin bloggaaja tuon maagisen päivämäärän jälkeen alkaa taas virkistyä ja kirjoitella enemmän! Ai niin, ja liikkua, eheh. Mukavaa loppuvuotta!

Merisumu

Silmiini osui otsikko, jossa merisumua kuvattiin negatiivisena asiana; merisumu voi kuulemma pilata idyllisen maiseman ja kauniin lomapäivän? Minä rakastan merisumua. Tunnen itseni hyvin onnekkaaksi saadessani asua paikassa, jossa meri on jatkuvasti läsnä ja vaikuttaa säähän ja näkymään päivittäin! No, ehkä ajoittain saattaa kova tuuli vähän ärsyttää...mutta noin yleisesti ottaen nautin merestä säällä kuin säällä, ja merisumu ei ole poikkeus. Päinvastoin; tänään olin lähdössä kävelylenkilleni ja huomasin rannassa näkyvän sankan sumuverhon, ja minun oli pakko muuttaa reittiäni kohti rantaa....kiersin saarta rantapolkuja pitkin ja huokailin kaunista näkymää. Kyseessä oli erityisen sankka merisumu, jonka toisella puolen paistoi kirkkaalta taivaalta aurinko. En ollut ainoa tätä sääilmiötä ihastellut saarelainen; poiketessani sillalla ottamassa pari kuvaa näin muitakin siellä samassa puuhassa - varmaan kolmen ihmisen kanssa vilkaisimme toisiimme hymyillen kuvien oton lomassa ikäänkuin innokkaat pikkulapset konsanaan. Näkymä merelle oli huikaiseva! Ikävä kyllä en saanut tuota fiilistä tallennettua kameralle (iPhone) - kuvat vain jäivät jostain syystä tosi pliisuiksi...mutta tässä kuitenkin muutama otos.

Lomailua, treeniä ja online-suhteilua

Kas, elokuu!  Kesä on mennyt tänäkin vuonna ikäänkuin ohi; viime kesänä aloitin uudessa työpaikassa kesäkuun alussa, joten lomia ei ollut lainkaan....ja tänä vuonna jätin nämä lomani vähän roikkumaan ilmaan tuon avoimen matkasuunnitelmani vuoksi. Juuri nyt olen kuitenkin ollut tämän viikon vapaalla, ja tämä on kyllä ollut tervetullut breikki pitkän kevään jälkeen. Mitään matkoja tai suunnitelmia ei tähän lomaviikkoon liittynyt; olenpa vain kotoillut, käynyt salilla ja käveleskellyt. En muista aikaa, jolloin olisin taloudellisen tilanteeni vuoksi pystynyt oikeasti lomallani mihinkään matkustamaan (no, jos oikein yritän muistella niin taisi olla vuonna 2006 kun olin pari viikkoa Thaimaassa), mutta niinhän sitä sopeutuu omaan pieneen elämäänsä, kun muuta ei voi. Löydän tästä kotona lomailustakin niin paljon hyviä puolia, etten jaksa enkä haluakaan murehtia sitä, mitä en pysty tekemään.

Minusta on jotenkin kiva huomata, etten enää "osaa" nukkua pitkään. Kuulostaako hassulta? Vaikeat uniongelmat läpikäyneenä (ja vieläkin ajoittain nukahtamislääkettä käyttävänä ihmisenä) minusta on mukavaa, että herään aamulla automaattisesti kuuden, seitsemän aikaan...näin lomallakin. Kutsun aamuja varhaisesta heräämisestäni huolimatta "hitaiksi aamuiksi" - nautin suunnattomasti siitä, että voin rauhassa laittaa kahvinkeittimen turisemaan, valmistella aamupalani ja sitten istahtaa sohvalle uutisia seuraten samalla kun syön aamiaistani. Vaihtoehtoisesti uutiset kuuluvat taustalla ja tsekkaan läppäriltä yön tapahtumat ja ystävien some-päivitykset. Pari, kolme tuntia annan itselleni aikaa näin sulatella aamupalan ja tutkiskella maailmanmenoa netissä...ja sitten tavallisesti lähden kävelylle, juoksemaan tai salille. Tätä nykyä päiviin (ja joskus öihinkin) kuuluu tiiviisti myös puhelimessa/netissä roikkuminen ja keskustelu Kalifornia-miehen kanssa - hän on nyt ollut ns. tavallinen kansalainen pari viikkoa (vankilasta vapautumisensa jälkeen) ja opettelee pikkuhiljaa takaisin arjen ympyröihin. Ajoittain on ollut sydäntäsärkevää kokea hänen kauttaan, mitä ihminen joutuu käymään läpi tuossa tilanteessa....toisaalta on ollut myös ihana huomata, että olen pystynyt omalla tuellani häntä auttamaan kun tilanne on tuntunut hänestä ahdistavalta. Haastavaa tämä on toki itsellenikin; olen aina tiennyt ettei minusta ole kaukosuhteeseen, ja odotan vain sitä, että pääsisimme ottamaan jo seuraavan askeleen - mutta tottahan on, että tämä meidän tilanne on vielä aivan omassa luokassaan "outo"...niin outo, että tuntuu joskus hassulta käyttää sanaa suhde....ja vielähän ei voi varmuudella tietää edes mikä se seuraava askel on. Äh, kärsimättömälle sielulle todellakin haastavaa!

Seuraava lomarupeamani onkin sitten kaksi viikkoa - en vielä tiedä tarkkaa ajankohtaa, mutta toiveissa olisi syyskuun puoliväli. Tuolloin olisi tarkoitus matkustaa viimeinkin tapaamaan tämä mainitsemani mies Kaliforniassa.....ihan vielä en valitettavasti pysty lentoja varaamaan, mutta toivon mukaan ensi viikon loppuun mennessä kuitenkin! Sitä ennen kuitenkin vielä paluu töihin ensi viikolla; tarkoituksena myös käydä ostamassa sarjalippu Pilates-tunneille pitkästä aikaa....ehtiä vielä myös hyödyntämään elokuun loppuun mennessä Motivus-kortilla jäljellä olevat spinning-tunnit ---- sanalla sanoen; tulossa reipas loppukesä ja alkusyksy. Selkeästi on jo aamuisin syksyä ilmassa, ja vaikka olenkin kesäihminen, niin jotain "lupaavaa" on syksyltä tuoksuvassa ilmassa...aivan kuin uusi, avoin alku....vai mitä?

Perhosia vatsassa

Virtuaalimieheni Kaliforniassa vapautuu vankilasta alkavalla viikolla. Vaikka kutsunkin häntä leikkimielisesti virtuaalimieheksi, ihan todellinen ihminenhän tämä mies on ollut elämässäni yli kaksi ja puoli vuotta....toki vain kirjeiden, puhelinsoittojen ja parin videon kautta – mutta siltikin läsnä. Aika hurja ajatus, mutta hän on oikeastaan ollut enemmän läsnä parin viime vuoden aikana kuin kukaan muu ihminen elämässäni. Vaikka olenkin avoin ja sosiaalinen ihminen, ja minulla on tuttavia ja pintapuolisia ystäviä ympäri maailman, perhe- ja sukulaissiteet katosivat vuosien myötä äitini ja veljeni kuolemien jälkeen. Minulla on pari, kolme läheistä ystävää joille voin soittaa hädän tullen, ja tapaan näitä naisia vaihdellen muutaman kerran vuodessa...mutta etupäässä olen jo toistakymmentä vuotta elänyt melko itsenäistä ja ajoittain ehkä vähän erakkomaistakin elämää – tämä ei tosin minua useimmiten edes haittaa; nautin yksinolostakin ja saan siitä voimaa. Joka tapauksessa, ehkäpä juuri tämän elämäntyylini vuoksikin olen vuosien varrella nauttinut myös uusiin ihmisiin tutustumisesta kirjeenvaihdon kautta. Kalifornian mies ei ole ainoa kirjeystäväni, vaikkakin täytyy myöntää, että kun ystävyytemme alkoi syventyä, jäi muutama muu kirjeystävä pois matkasta ja tästä miehestä on tullut paras ystäväni, ihminen jonka kanssa olen voinut olla täysin avoin kaikesta. Olen mielestäni melko tervejärkinen ihminen, tosin pieni hulluus ja riskinotto ovat myöskin osa persoonaani. Tällä yhdistelmällä olen yrittänyt siis luovia menneet kaksi ja puoli vuotta yhteydenpidossani tähän mieheen; tiedostan riskit, ymmärrän että kun tapaamme kasvotusten, kaikki voi tuntua erilaiselta....mutta toisaalta, olen myöskin saanut hienon kokemuksen näiden kahden ja puolen vuoden aikana, enkä usko että tämä mies on mitenkään minua vedättänyt. Hän on ollut mukana minunkin elämääni viime vuosina koetelleissa vaikeissa ajoissa; isäni sairaus ja kuolema, oma unettomuusjaksoni viime syksynä, monet muut tilanteet ja haasteet mukaanlukien. Toivottavasti myös itse olen ollut hänelle tukena tilanteessa, jota moni ei osaa edes kuvitella. Kaiken tämän jälkeen uskon, että ystävyytemme jatkuu muodossa tai toisessa tulevien vuosien aikanakin...jos siis käy niin, että se romanttinen kemia jää puuttumaan kun tapaamme.

Yhden aikakauden loppu tässä on siis meneillään; kirjeitä emme enää kirjoittele vaan ensi viikosta lähtien pääsemme Skypettämään, käyttämään FaceTimea ja puhumaan rajoituksetta puhelimessa! Ensi viikolla myöskin toivon jo pääseväni varaamaan lennot Kaliforniaan; matkan ajankohta lienee syys-lokakuulla, riippuen siitä miten mies saa asiansa järjestettyä asunnon ja työpaikan suhteen; tarpeetonta varmaan sanoakaan, millainen haaste tämä on juuri vankilasta vapautuvalle....mutta onneksi hänellä on kuitenkin lähipiirissään muutama ihminen, joka pystyy tarjoamaan apua. 

Jännän äärellä tässä siis ollaan! Tunneskaala on laaja...jännittää, pelottaakin, mutta sitten toisaalta en malta odottaa että ensitapaaminen olisi jo ohi ja tietäisimme miten tulemme toimeen kasvotusten. Vaikka tilanne onkin mielipuolinen, olen miettinyt että eihän ihminen voi koskaan tietää mitä elämällä on korteissaan, ja että miten joku ns. epänormaalisti alkanut ystävyys tai parisuhde voi kuitenkin olla lopulta hieno asia. Olen viime viikkoina katsellut mielenkiinnolla sitä TV-sarjaa jossa ihmiset tapaavat ensimmäistä kertaa alttarilla, ja menevät naimisiin; tuo konsepti on tietysti jollain tasolla aivan hullu....mutta toisaalta, järjestettyjä avioliittojakin on ollut pitkään eri puolilla maailmaa. Luulen, että pitkälti ihmissuhteissakin on kyse onnesta, ja sitten siitä, miten vakavissaan suhteeseen sitoutuu ja kuinka paljon on valmis tekemään suhteen puolesta töitä. Sitä kuuluisaa kemiaa täytyy olla, mutta kuka sanoo miten ja missä vaiheessa se kemia sitten syntyy? Itse olen aina ollut parisuhteissani tyyppiä ”salama kirkkaalta taivaalta” – en ole varmaan aloittanut yhtäkään suhdetta ellei ole tullut heti ensimmäisten tapaamisten aikana se tunne, että sukat pyörivät jalassa... ja näinpä olenkin ollut ison osan viimeistä vuosikymmentä sinkkuna, ha! Tosin ihan tyytyväisenä sinkkuna, mutta siltikin: ehkä joskus voi tutkiskella omia käyttäytymistapojaan ja harkita toisenlaistakin lähestymistapaa.

Aiheesta minä ja Kalifornia-mies lisää sitten tuonnempana....kävi miten kävi. Nyt ulos auringosta nauttimaan!

Vielä kerran, pojat!

Arrggh. Minä todellakin melkeinpä inhoan itseäni tällä hetkellä. Myönnettäköön, että PMDD on juuri nyt pahimmillaan, joten kaikki tuntuu tuhat kertaa synkemmältä...mutta siltikin: eikö 49-vuotiaana pitäisi jo osata jotenkin olla sabotoimatta itseään? Kuukausi sitten kaikki oli niin loistavalla mallilla liikunnan kanssa; juoksu alkoi sujua luontevasti, kävelin työmatkat aamuin illoin....salikortinkin sain korkattua ja olin kaikinpuolin positiivisella mielellä. Ja sitten taas kerran annoin kaiken valua viemäristä alas. Miksi, oi miksi.

Ärsyttävintä tässä kaikessa on tietysti se, että uskon kyllä tietäväni mitä pitää tehdä - pitäisi saada tuo liikunta niin säännölliseksi ja sellaiseksi selkäytimestä tulevaksi rutiiniksi, että mikään työ- tai muu stressi ei minua saisi hairahtumaan sivupoluille. En pidä itsessäni siitä piirteestä, että annan aina arjen ongelmien vaikuttaa liikunnan tasoon ja määrään; toki on tilanteita joissa pitää olla armollinen itselleen, ja mennyt kevät on ollut raskas....mutta sittenkin,  kun tietää miten paljon liikunta ja hyvä olo tsemppaa myös noilla haasteellisilla ajanjaksoilla....niin miksi hemmetissä sitä sitten juuttuu takapuolensa kanssa sohvalle, jotenkin vain "odottamaan" että "tämä tästä" menee ohi ja taas "voin" liikkua. Todellisuudessa este on vain oma pää. Tosiaankin....Arrgggh!

Niin tuhannen kertaa olen tässä blogissanikin julistanut uusia alkuja, että on äärimmäisen noloa taas huudella päätöksestäni jälleen tästä nousta....mutta kun vaihtoehto on lopullinen periksiantaminen, niin mikäs teet :)  Joten vielä kerran, pojat (ja tytöt) - yritetäänpä taas uuden viikon ollessa edessä pistää vähän liikettä nivusiin.

Se tunne, kun....

....liikunnan ilo alkaa palata ja huomaat kaipaavasi juoksulenkille....

...ja kun lenkin aikana katselet kiitollisena ympärillesi todeten, kuinka onnekas oletkaan kun saat asua näissä merellisissä maisemissa - ja miten hienoa että KESÄ on viimein täällä...

....ja kuinka naapurustosi kukkakauppiaan ns. piiloviestintä osuu ja uppoaa niin hyvin, ettet voi kuin hymyillä itseksesi ohittaessasi tämän näkymän...(kaikesta selvitään, näin on!)

....ja lopuksi....miten sitä fiilistä ei vain oikein voita mikään, kun olet lenkkisi juossut <3

Aina, aina, aina kannattaa aloittaa jälleen kerran alusta, vaikka kuinka olisi talven ja kevään mittaan juuttunut sohvaan kiinni :) Pitkäkin matka alkaa yhdellä askeleella.

Odottelua

Pitäisi elää tässä hetkessä, niinhän sitä sanotaan. Olla murehtimatta tulevaa, iloita menneistä hyvistä muistoista kuitenkaan juuttumatta niihin niin, että elää menneisyydessä. Itsessäni on ehkä vähän sitä vikaa, että kun odotan jotain muutosta tapahtuvaksi niin nykyhetki suorastaan menettää merkityksensä. En todellakaan halua elää tällä tavalla, mutta huomaan esimerkiksi juuri nyt, että tämä vuoden 2017 ensimmäinen puolisko on mennyt melko lailla juuri näin. Aloitin uudessa työssä tammikuussa, ja sen varjolla ikäänkuin pistin vaikkapa liikuntarutiinit vaihtopenkille, odottamaan "parempaa aikaa" eli sitä, kun olen tottunut uuden työn tuomiin muutoksiin ja päässyt kiinni rutiineihin. Sitten, helmikuun loppupuolella isäni kuoli - tämä aiheuttikin yllätyksekseni aivan omanlaisensa reaktion jota en osaa edes selittää....kaikki on tuntunut merkityksettömältä, enkä ole jaksanut kovin edes yrittää tarttua muuhun kuin vain selvitä aamuisin töihin.

Nyt kun kevät on jo etenemässä ja aurinko pilkistää useimpina päivinä, olen alkanut pikkuhiljaa herätä horroksestani. Mitä, kohta kesäkuu? Katson itseäni ja miltei kauhistun siitä miten olen tuhlannut menneet kuukaudet tekemättä mitään....missä liikunta, missä terveelliset ruokailutavat (se herkkulakko ei todellakaan kestänyt kuukautta kauempaa!), missä itsestään huolta pitäminen? Olen jopa joutunut juoksemaan lääkärissä kun kroppakin on alkanut oireilla; niskassa todettu nivelrikko. Onneksi ei sentään verikokeiden perusteella reumaa ole - se on sukurasite miltei jokaisella naisella äitini puolelta. Mutta summa summarum: taas olisi korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja palata liikunnallisempaan elämään.

Yksi iso odottelun aihe vielä kulkee mukana, mutta sen pitäisi päinvastoin kannustaa liikkumaan ja tsemppaamaan; tapaaminen Kalifornia-miehen kanssa lähestyy nopeaa tahtia. Tarkoitus on lentää jenkkien länsirannikolle elo-tai syyskuussa, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Meneekö kaikki suunnitelmien mukaan, sitä en vielä uskalla arvailla. Tämä mies on siis ollut kirjeystäväni kahden ja puolen vuoden ajan, emmekä ole koskaan vielä tavanneet kasvotusten. Olemme puhuneet paljon puhelimessa, nähneet toisemme videolla reilu vuosi sitten....mutta hän on tällä hetkellä vankilassa ja vapautuu heinäkuun lopulla. En ole tästä tarinasta pahemmin blogannut, koska aihe on itsellenikin vähän kaksipiippuinen; toisaalta kyseessä on ihminen jonka kanssa olen tullut läheiseksi...toisaalta kuvio on niin mielipuolinen, ettei siitä oikein edes kehtaa kirjoitella - tokihan oma blogini on niin pieni lukijamäärältään, että mitään "kohua" asiasta  tuskin syntyisikään...mutta siltikin, kirjoittelen aiheesta enemmän sitten tulevaisuudessa....jos se pysyy ajankohtaisena ja tästä jotain vielä tulee.

Nyt kuitenkin ajatukset takaisin tähän päivään ja sanoista tekoihin; aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja olisi sääli tuhlata kaunis sunnuntai sisällä oloon...joten ylös, ulos ja lenkille! Ihanaa alkukesää sinulle!

Maaliskuu

Kas, sinne meni maaliskuu aivan hujauksesssa! Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että taas on yksi vuosi plakkarissa ja tässä on pari päivää vietetty "uutta vuotta"...eli täytin juuri 49 vuotta. Käväisin syömässä yläasteen ajoista asti elämässäni olleen ystävättäreni kanssa, joka hänkin on jo aikoinaan tänne etelään päätynyt pohjoisesta kotikaupungistamme - siinä me sitten kuoharilasien parissa taivastelimme sitä, miten nopeasti tämä elämä vilistääkin ohi! Hänen tyttärensä on 19-vuotias, ja aivan selkeästi muistan vielä sen päivän kun näin tuon pienen käärön muutaman viikon ikäisenä. Hah, muistan jopa selkeästi sen päivän, kun itse olin 19-vuotias.

Isäni siunaustilaisuus oli reilu viikko sitten ja sen vuoksi kävin pohjoisessa pikaisen reissun. Eipä noista tilaisuuksista pysty mitään sanomaan; riippumatta siitä montako perheenjäsentä ja sukulaista on hautaan saattanut, aina se vain yhtä paljon kirpaisee ja järkyttää kun näet sen arkun kappelissa, ja joudut jättämään jäähyväiset jälleen yhdelle rakkaistasi. Toisaalta päivästä jäi sillä tavoin hyvä olo, että se pieni perhe mikä meillä on jäljellä, tuli taas hyvin lähelle omaa sydäntä - tarkoitan sitä, että kun ei vuosiin nähdä ja sitten kokoonnutaan, vaikkakin surullisissa merkeissä, niin se on kuitenkin jonkinlainen muistutus siitä, että olen "jostain kotoisin" ja että minulla on vielä perhettä jäljellä. Olen niin monta vuotta -no, itse asiassa vuosikymmentä jo nyt- asunut erilläni sukulaisistani, että jollain tapaa sitä joskus unohtaakin millaista on olla läheisten ympäröimänä. Heinäkuun alussa tapaamme pohjoisessa taas; tuolloin heittelemme isäni toiveen mukaisesti hänen tuhkansa erään pohjoisen tunturin huipulta tuuleen...hänen syntymäpäivänään.

Nyt kohti kevättä asenteella elämä jatkuu.... Jospa tästä jälleen saisi hieman itsestään revittyä irti liikuntaa ja positiivisuutta; kaikki on jotenkin ollut pysähdyksissä viimeisen kuukauden ajan!

PMDD - mitä kuuluu?

Mitä tulee tähän nykyiseen blogiini, voisin sanoa että keskimäärin yhtä postausta käväisee lukemassa 1-60 ihmistä. Nämä lukemat vaihtelevat ja usein se voi ottaa viikkoja tai kuukausiakin, että tuo "vilkaisumäärä" nousee yli kymmeneen. Aiemman blogini aikaan, kun vielä kirjoitin englanniksi ja vierailin usein muiden blogeissa kommentoimassakin, oli minullakin seuraajia enenmmän ja se ehkä motivoi kirjoittamaankin useammin....mutta nykyään tämä blogi on jäänyt hiukan vähemmälle huomioille enkä ole enää viitsinyt kirjoittaa kahdella kielellä. Olen myös ollut vähemmän sosiaalinen blogimaailmassa; seuraan kyllä useita blogeja mutta harvemmin tulee kommentoitua minnekään.

Yksi postaus on kuitenkin ylitse muiden - sitä on käyty lukemassa (tai ainakin vilkaisemassa) yli 900 kertaa. Kyseessä on juttu, jonka kirjoitin aiheesta PMDD kolme vuotta sitten; alkuperäinen postaus löytyy TÄÄLTÄ. Ihan viime aikoinakin juttuun on käyty kommentoimassa, ja tämä luonnollisesti kertoo siitä, etten ole todellakaan yksinäni tämän PMDD-oireiston kanssa. Toisaalta se on lohdullista, toisaalta hiukan surullistakin; PMDD kuitenkin edelleen näyttää olevan sellainen vaiva johon ei varsinaisesti mitään parannuskeinoa ole - eipä sille näytä olevan edes aivan suoraviivaista syytäkään. Naisen hormonit, kuukautiskierto, aivokemia, mahdolliset ruokavalion ja liikunnan sekä unenkin vaikutukset...miten tästä vyyhdistä saisi poimittua vaikuttajat x ja y siten, että kun niitä vähän tuunaisi tietyllä tavalla niin voilá, oireyhtymä poistuisi?

Ja mitä itselleni kuuluu oman PMMD:n kanssa...onko tilanne helpottunut viimeisten kolmen vuoden aikana? Näkyykö valoa tunnelin päässä?

Pystyisinpä kertomaan, että olen löytänyt ratkaisun tähän tilanteeseen! Valitettavasti näin onnellisesti ei kuitenkaan ole käynyt. Vajaat kaksi vuotta sitten sain kinuttua työpaikkalääkäriltä reseptin keltarauhasvalmisteelle nimeltään Lugesteron; olin lukenut netistä että tästä luonnollisesta hormonista oli joku saanut apua nimenomaan PMDD-ongelmiinsa.... Mutta lopulta en sitten uskaltanut tuota kuuria syödäkään - minulta ei ole koskaan mitattu mitään hormoniarvoja; Lugesteronin syöminen  olisi ollut hakuammuntaa enkä halunnut lähteä testailemaan randomisti voisiko se auttaa...mitä jos minun kohdallani olisikin kyse esim. estrogeenista? Tai mitä jos kaikki arvot ovatkin normaalit, mutta se jokin vain tökkii hormoniheittojen ja aivojen välillä, kuten voisi myös arvailla (serotoniinin määrä ja/tai ns. liikkuminen aivoissa ja miten se vaihtelee kuukautiskiertoon nähden). Lääkärini, joka sattui olemaan gynekologian erikoislääkäri, myönsi auliisti että tämä oireyhtymä on niin uusi ja vaikea ymmärtää, ettei sitä yksinkertaisesti voida hoitaakaan millään täsmälääkkeillä tai  -hoidoilla. Hän myös kommentoi, että olisi "hyvin vaikeaa" mittailla vaikkapa puolen vuoden ajan verikokeilla hormonien määrää - siis toisin sanoen: jos olisin rikas, voisin varmaankin yksityisen lääkärin kanssa ottaa projektiksi muutaman kuukauden verikokeissa juoksemisen ja näin ehkä saisi jonkinlaista tolkkua siitä, miten paljon arvot heittelevät ja voisiko se aiheuttaa sen kerran kuukaudessa saapuvan lamaannuksen/masennuksen/raivon/surun... jne. jne. jne..... Mutta en koe että itselläni on tähän mitään taloudellisia mahdollisuuksia, ja kun ylipäätään olen vähän epäileväinen kaikenlaisia lääkekokeiluja kohtaan, niin jätin asian sikseen. Luovutin. Pitäkää tunkkinne.

Aloin kuitenkin pitämään itseäni silmällä. Joka kuukausi merkkaan seinäkalenteriini värillisellä tussilla näkyviin sen kahden viikon jakson, joka edeltää kuukautisiani. Olen jo vuosia käyttänyt nettiohjelmaa nimeltä Monthly Info jonne merkkaan kuuliaisesti joka kuukausi menkkojen alkamispäivän; omani saapuvat aina ajallaan joten pystyn hyvin tarkasti seuraamaan mikä kierron vaihe on meneillään.

Menkat alkamassa 13.3. eli edeltävät kaksi viikkoa: BEWARE OF THE BITCH

Joskus, kuten tänään, tulee kertalaakista totaalinen tippuminen; olin lenkillä ja mietin, että elämässä ei oikeasti ole mitään merkitystä - suunnittelin, miten parhaiten lopettaisin kaukosuhteeni siihen amerikkalaiseen mieheen kenestä en ole viitsinyt tänne vielä kirjoitella....mietin miten parhaiten selviäisin loppuelämästäni niin, ettei minun tarvitsisi muuta kuin käydä töissä ja nukkua muu aika...ajattelin, että olisin valmis jo kuolemaan. Kotona vilkaisu kalenteriin, ja kas - menkat alkavat miltei tasan kahden viikon kuluttua! Tulevien kahden viikon aikana siis yritän pinnistellä sen kanssa mitä päästän suustani ulos, ja pakotan itseni olemaan tekemättä mitään päätöksiä liittyen ihmissuhteisiin, työelämään, rahankäyttöön....ylipäätään mihinkään, josta voisi olla jotain seuraamuksia. Koomistakin tämä joskus on, koska "näiden viikkojen" aikana minulla jotenkin ilmaantuu aivan ylitsepääsemätön "varmuus" siitä, että mikä tahansa synkkä ajatus päässäni onkin ja mitä kuvittelenkin että sen suhteen täytyy tehdä....se tunne on niin todellinen. Käytän sanaa koominen, mutta parin viikon kuluttua käytän todennäköisesti sanaa pelottava, koska parin viikon kuluttua kaikki näyttää aivan toiselta. Olen niiiiiin rakastunut jenkkiini, olen niiiin innostunut liikunnasta, elämästä, kirjoittamisesta ja keväästä...ja mietin kauhuissani mitä olisi tapahtunutkaan paria viikkoa aikaisemmin, mikäli olisin tehnyt päätöksen a, b tai c....koska se päätös tuntui ehdottoman oikealta. Ja tämä on ehkä se ero entiseen - pakotan itseni tuijottamaan tätä perhanan kalenteria ja hoen itselleni ei mitään päätöksiä ennen x päivää.  Jos istun sohvalla vollottamassa ja haluan kuolla, tiedostan että nyt on taas PMDD päällä....ja lohdutan itseäni vakuuttelemalla että vielä muutama päivä, ja sitten helpottaa. Kun tuijotan yöllä kattoon kun uni ei vain tule (unettomuus uusin oire ennen menkkoja), odotan epätoivoisesti että tämä viikko olisi jo ohi. Mutta se, että tiedän tämän olevan väliaikaista (vaikkakin joka kuukausi ilmestyvä tilanne), auttaa minua kestämään ja jaksamaan. En todellakaan tiedä mitä tekisin, jos PMDD:n kaltainen olotila juuttuisi päälle jatkuvasti. Ei tämän kanssa pystyisi elämään joka viikko....vähintäänkin saisin potkut/ottaisin loparit, ja saisin varmasti viettää loppuelämäni yksin v-ttuiltuani kaikille tutuilleni ja läheisilleni raivon vallassa :)

Olen kyllä myös kokeillut joitain pieniä kikkoja, joista en voi olla varma että ovatko ne auttaneet. Luulisin, että ehkä hiukan on tullut siihen epätoivoisimpaan murheeseen ja masennukseen apua siitä, että olen nyt 2-3 kuukautta syönyt D-vitamiinia. Söin aiemmin myös kuuriluontoisesti (eli kaksi viikkoa ennen menkkoja) B6-vitamiinia, mutten kokenut että se olisi auttanut. Silloin tällöin otan L-Tryptofaania, jonka pitäisi auttaa unen kanssa, sekä myös lisätä serotoniinia (?) - ja syön päivittäin banaaneja ja kalkkunaleikettä, joissa molemmissa on tryptofaania. Eräs ystäväni on psykiatrinen sairaanhoitaja, ja hän vannoo kalanmaksaöljyn jopa maagiseen voimaan mitä tulee aivojen toimintaan; itse otan Omega kolmoseni joka aamu 24h Valo-sarjan paahdetusta pellavarouheesta (saatavana mustikka, tyrnimarjaa ja olikohan puolukkaakin) - tässä saa ruokalusikallisesta jopa 100% päivän Omega 3-tarpeen täyteen, ja olen huomaavinani että tämä on jonkinlaista apua tuonut; olen tosin varovainen mitään vannomaan; ehkä D-vitamiini ja 24h Valo yhdessä ovat auttaneet? Ehkä se on vain sattumaa ja hormonit joskus heittelevät vähemmän rajusti.

Oma tilanteeni on siis se, että yritän näillä pienillä kikoilla ehkä hiukan tasapainottaa tilannettani; säännöllinen liikunta ja hyvä uni ovat tietysti iso osa palapeliä. Joskus menee paremmin, toisinaan huonommin. Viime vuoden loppupuolella minulla jäi ensimmäistä kertaa elämässäni yhdet kuukautiset tulematta; kävi mielessä, että nämä menneet vuoden ovat mahdollisesti olleet rankempia senkin vuoksi, että olen ehkä läpikäynyt perimenopaussia eli vaihdevuosia edeltävää oireilua. En tiedä. Tulevaisuus on avoin; ei voi muuta kuin toivoa että kohdalle osuisivat helpommat vaihdevuodet....mutta sen näkee sitten. Tällä hetkellä vain yritän selvitä ja iloita niistä hyvistä päivistä, joita kuitenkin muutama löytyy joka kuukausi - joskus jopa sen kahden viikon helvetin keskellä, joka tuota pahinta PMDD-aikaa on.  Mieluusti otan vinkkejä vastaan jos jollain on neuvoja jakaa....ja samalla toivotan kaikille tämän asian kanssa painiville kovasti voimia ja tsemppiä! Toivotaan, että tähänkin vaivaan vielä joku kaunis päivä hoitokeino löydetään.

Omat pienet arjen apukeinoni :)

Till we meet again

Meitä on enää kaksi perheestämme tallustelemassa täällä maapallolla, siskoni ja minä. Isäni nukkui pois äkillisesti kotonaan alkuviikosta. Olin suunnitellut vierailevani siellä pohjoisessa kevään mittaan, mutta toisin kävi...lähtö tuli arvattua nopeammin aivan puskista. Onnihan se toki on, ettei hänen tarvinnut käydä läpi rankkoja hoitoja ja mahdollisesti riutua sairaalassa viikko- tai kuukausitolkulla....joten parempi näin. Siellä ne nyt meitä katselevat pilven reunalta kaikki kolme; äiti, isä ja velipoika. Niin ja  tietysti myös iso joukko muita edeltä menneitä sukulaisia. Nopeasti se vilahtaa ohi tämä ihmisen maallinen taival.

Good news, bad news

Kuluneella viikolla sain huippuhyviä uutisia: minut valittiin hakemaani työpaikkaan! Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, tämä todellakin tuntuu lottovoiton arvoiselta asialta...kansainvälinen yritys, työkielenä englanti, mukavalta vaikuttava pieni paikallinen tiimi isossa yrityksessä - ja sokerina pohjalla alle kolmen kilometrin työmatka. Jee!

Muutamaa tuntia hyvien uutisten jälkeen sain kuulla, että isäni syöpä on taas levinnyt uusille alueille. Alunperin olimme melko toiveikkaita hoitosuunnitelman suhteen, mutta toki tämä viimeisin tieto sai aikaan uudenlaisen pelon; luvassa on sädehoitoa ainakin alkuun...ja sitten katsotaan miten jatkossa edetään. 

Elämä on melkoista tasapainoilua valon ja varjon kesken, eikö vain? En muista aikaa, jolloin olo olisi ollut tyyni ja rauhallinen....no, ehken persoonanakaan ole kovin tyyni ja rauhallinen, mutta tiedättehän; sellainen tyyni olo, että elämä olisi järjestyksessä ja voisi vain...elää.  Vuosien varrella toki oppii tähänkin jotenkin sopeutumaan; jos ymmärtää että omat reaktiot voi hallita ja täten elämä voi tosiaan olla helpompaa kaikkien myrskyjen keskelläkin...se auttaa. Luulen, että itselleni on jo menneisyydestä johtuen jäänytkin päälle jonkinlainen "valmius" seuraaviin huonoihin uutisiin - mutta mielenkiintoista tässä omasta mielestäni on kuitenkin se, että en kutsuisi itseäni negatiiviseksi ihmiseksi, päinvastoin! Aina vain uusiin nousuihin matalikkojen jälkeen. Lahjakkuus sekin, ha!

Tyyntä ennen toimintaa

Tässä kun odottelen perjantaina saapuvaa lopputiliäni (pääsee ostamaan salijäsenyyden sekä täydentämään terveellisesti ruokavarastoa) olen vielä tämän (ja viime -) viikon ottanut rauhallisesti, tehden vähän konkreettisempia suunnitelmia tälle vuodelle fyysisen hyvinvointini suhteen. Ajoittain kyllästyn kävelyharrastukseenikin, ja juuri nyt ei ole napannut oikein lähteä tuonne ulos talsimaan; välillä on paukkupakkaset ja nyt sitten taas sohjoa joka todennäköisesti sääennusteen mukaan taas huomenna jäätyy liukkaaksi pakkasen hiukan kiristyessä, mahtavaa. Tänään ehdin pienen pätkän kävellä ennen vesisateen alkua, ja palasin harmissani takaisin; tykkään kyllä juosta pienessä tihkusateessa mutta kävely on eri asia… onhan? Huomenna suunnitelmissa ensimmäinen juoksulenkki sitten joulukuun alun…jos vain pysyn pystyssä ilman nastoja.

Olen päätynyt aika radikaaliin ratkaisuun vuoden 2017 osalta: aion olla koko loppuvuoden herkkulakossa. Tämä kyllä tulee vaatimaan itsekuria, sillä ihan rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että elämässä pitää olla herkkuhetkiä ja totaalikieltäytyminen ei ole minulle mielekästä…mutta toisaalta, koko vuoden 2016 söin ihan liikaa irtokarkkeja, jäätelöä ja niitä hemmetin muffinseja ja keksejä – enkä kyennyt pitämään sitä linjaa jota normaalisti seuraan eli yksi herkuttelupäivä viikossa. Olen suoraan sanoen niin ällö-fiiliksissä tästä, ja myös huolissani jo hampaistani sekä muutenkin terveydestäni, että päätin nyt siis olla syömättä herkkuja ollenkaan. Tämä on kuitenkin vain yksi (vajaa) vuosi elämässä – olin aikoinani miltei neljä vuotta juomatta alkoholiakin; en uskonut että siihenkään olisin pystynyt mutta niin vain siitäkin elämäntavasta tuli joksikin aikaa ”new normal”…joten nyt aion olla tiukkana tämänkin lakon suhteen. Viimeksi söin irtokarkkeja sunnuntaina 8.1. eli tämän viikon maanantaista virallisesti lakkoni alkoi….ja seuraavan kerran sitten herkuttelen 1.1.2018 (jos siltä tuntuu).

Mikä luokitellaan herkuksi ja mikä ei? Sokerilakkoon en ole alkamassa; jos minulla olisi oma henkilökohtainen kokki niin mikä ettei…mutten pysty enkä välitä alkaa tutkimaan sitä, onko esim. syömässäni ruisleivässä sokeria – menkööt siis piilosokerit ruoan mukana jos niitä on mennäkseen… Kiellettyjen herkkujen listalla ovat kaikenlaiset karkit, suklaa, leivonnaiset, limsat, erikoiskahvit, jälkiruokahässäkät (vanukkaat, kiisselit jne.) ja jäätelö. En yleensäkään juo limsoja, joten niitä ei erikseen tarvitse vältellä. En myöskään tykkää kuivatuista hedelmistä; nämä voisivat varmaan olla hyvä ”korvike” jos kun makeannälkä iskee, mutta en aio niiden syömistä nytkään aloittaa. Minulla on tapana joskus napata välipalaksi suolaamattomia pähkinöitä, erityisesti maa- ja saksanpähkinöitä; päiväannos on korkeintaan kourallinen ja arvelisin, että pahimpaan makeannälkään menee juurikin tuo kourallinen pähkinöitä johon voi lisäksi lorauttaa pienen määrän nestemäistä luomuhunajaa – olkoon se ensiapu karkintuskaan. Hedelmiä toki aion syödä jatkossakin ja banaani on hyvä jälkkäri…ja myös maapähkinävoi on sellainen hätäapu, jota riittää jo yksi teelusikallinen jos on pakko saada makeaa – se on jo niin ällömakeaa ettei enempää voi oikein syödäkään!

Viimeksi olin herkkulakossa vuonna 2015 sadan päivän ajan – itse asiassa lakko venyi vähän sadan päivän ylikin kun odotin muistaakseni viikonloppuun ensimmäistä herkutteluhetkeäni. Tuosta ajasta ei oikeastaan jäänyt mitään ikäviä muistoja; olin samassa jamassa silloinkin lakkoa aloittaessani, eli täysin tympääntynyt omaan mässäilyyni, ja alun outouden jälkeen homma sujui ongelmitta. Huomasin noiden sadan päivän aikana karkin ja jäätelön tilalle ilmestyvän muita, outojakin, mielitekoja: oli esimerkiksi pakko olla aina kirsikkatomaatteja jääkaapissa, koska niitä narskutellessa tuli jotenkin muka hyvä olo. Hah! Saa nähdä mikä tämän vuoden aikana nousee uudeksi suosikiksi.. Rankkaa tässä tulee olemaan se, että tunnesyöppöyteen taipuvaisena pitänee nyt oikeasti panostaa siihen, että se hyvä fiilis tulee tosiaan liikunnasta – ehkä tässä on jopa täydellinen mahdollisuus saada se meditoiminen viimein säännölliseksi: aina kun tekisi mieli lohduttautua (tai iloita) hakemalla pänikkä Ben & Jerryä…ei muuta kuin lattialle risti-istuntaan ja yhteys korkeampaan minääni – joka ei tietysti jäätelöa kaipaa :)

Wish me luck!

Toiveita alkaneelle vuodelle

Ah, 2017 - viimeinkin täällä! Kuten monesti olen blogissani jo maininnutkin, olen sitä tyyppiä joka kokee vuodenvaihteen (ja syntymäpäiväni...ja alkusyksyn) aina uudeksi aluksi ja yleensä saan tästä uudesta vuodesta pontta omille suunnitelmilleni ja toiveilleni. Jotenkin se mennyt vuosi aina unohtuu uuden vuoden alkaessa, ja vaikka järjellisesti ajatellen voisi juuttua siihen näkökulmaan että menneinä vuosinakaan ei elämä ole satumaiseksi muuttunut vuoden vaihtuessa...niin siltikin yhä jaksan uskoa siihen, että paras on vielä edessä päin. The best is yet to come!

Mitä tulee tämän vuoden suunnitelmiin, on ehkä itselle armollisempaa puhua toiveista päätösten sijaan....ei sillä, että heti alkuunsa lähtisin liikkeelle sillä asenteella ettei mistään kuitenkaan mitään tule - vaan siksi, että olen yleensäkin hyvin ankara itselleni ja voisin tässä samalla opetella vähäsen rentoutta....ja sitä, ettei koko maailma kaadu siihen jos tavoitteet välillä vähän venyvät ja mahdollisesti muuttuvatkin.

Lyhykäisyydessään vuoden toiveet ovat henkinen ja fyysinen hyvinvointi, työpaikka ainakin vuodeksi, armollisuus itseäni kohtaan....ja sokerina pohjalla yli kaksi vuotta odotettu kohtaaminen rapakon takana olevan virtuaalimieheni kanssa. Olen jokseenkin tarkoituksella lykännyt tästä miehestä kirjoittamista, koska se on niin henkilökohtainen asia ja epätavallinen tarina. Toisaalta, jos aion olla uskollinen blogini juurikin henkilökohtaiselle ja avoimelle tyylille, niin pakkohan se on tuokin puoli elämästäni tänne avata - kyseessä on kuitenkin aika iso osa elämääni ja pointtihan on juuri se, tämä on minun elämääni.....kummallisuuksineen kaikkineen :) Onneksi minulla ei sentään ole satapäistä lukijakuntaa, joten ei ole pelkoa päätymisestä jonnekin vauvapalstalle vitsin aiheeksi, heh.

Fyysisen hyvinvoinnin kohdalla suunnitelma on se sama vanha; liikuntaa, liikuntaa ja liikuntaa. En ole missään vaiheessa täysin sohvalle juuttunutkaan, mutta jälleen kerran olen siinä vaiheessa että taas pitää alkaa säännöllisemmin ja järjestelmällisemmin treenaamaan. Siispä lisäsin taas tuonne Pages-osioon liikuntasivun, jonne tulen vanhaan tapaan kirjaamaan viikon liikunnat ja painon. Minulla on todennäköisesti tammikuun loppupuolella edessä pieni gynekologinen leikkaus Kätilöopistolla, ja sen jälkeen täytynee olla urheilematta 3-4 viikkoa....mutta eiköhän tässä kevään mittaan taas vauhtiin päästä!

Henkinen hyvinvointi lähtee pitkälti omalla kohdallani tuosta fyysisestä hyvinvoinnista; kun on hyvä fiilis fyysisesti ja kroppa kunnossa, myös pää toimii ja kestää paremmin...ja mielialat ovat tasaisemmat. Voisin jälleen yrittää aloitella meditointia; tämä on se akilleen kantapää joka aina vain jää ajan myötä pois....sitä pitäisi vain sinnillä harjoittaa, mutta sana "sinnillä" ei oikein sovi samaan lauseeseen meditaation kanssa :)  Toivon siis että rauhoitun tarpeeksi tulevan vuoden aikana saadakseni kiinni siitä meditoinnin ns. punaisesta langasta.

Tässäpä näitä toiveita ja suunnitelmia alkuun! Myös herkkulakko on suunnitelmissa, mutta se vähän myöhemmin.....painotavoitteet myös vielä vähän harkinnassa. Niistä ja salihommista vielä myöhemmin lisää.

Reipasta vuoden alkua!